Tavarat on pakattu, huomenna matkaan kohti elämäni ensimmäistä Lapin reissua. 

Vähän orvolta tuntuu jättää tuota keskimmäistä kaulureineen, vaikka tiedänkin hänen pärjäävän. Kysymys onkin tunnepuolesta, tekisi mieli olla täällä lellimässä häntä ja vähän katsomassa perään samalla. Tai ylipäätään olla paikalla. Vaikkei nyt niin erityisesti tarvittaiskaan.

Itse reissuun on kuitenkin kiva lähteä vaikka onkin ristiriitaisia tunteita äidin sydämessä.

Tänään kuitenkin kerkesin vielä vattupuskaan ja löysinkin oikein hyvän pusikon.

Oli isoja ja kypsia vaikkei ihan valtavia niinkuin joskus parhaina vattuvuosina.  Sain 2-3 litraa, en ehtinyt olla kovin pitkään. Vaan miksi ne aina kasvaa niin mahdottomissa paikoissa, melkein kulkukelvottomissa ansakuoppia ja kivikoita täynnä olevissa ryteiköissä?

Aamulla pitää vielä imuroida auto...rengaspaineet täytyy tarkistaa...mehukanisteri pakastimesta... ja miten minä pärjään niiden kahden aamuvirkun, Eikan ja Katriinan kanssa?