Eikä mitään sovittuja menoja, ihanaa. Nukuin pitkään ja heräsin hitaasti, niinkuin aina, ja keittiöön oli harvinaisen pitkä matka. Lihaksissa tuntee liikkuneensa. Onneksi oli kahvia.
Eilen illalla innostuttiin 13-vuotiaan kanssa lukemaan ääneen lastenrunoja ja kuuntelemaan lastenlevyjä, sanoja nimenomaan. Levyistä ehdoton ykkönen omalla ranking-listallani on Heikki Salon ja Janne Louhivuoren "Omskista" ja sillä paras biisi Karvaisen Keijo. Erilaisuuden sietokyky on yksi ihmisen kehittyneisyyden mitta, ja tämä kappale on erilaisuuden ylistys. Toinen lempparini tuolla levyllä on Pappa on mestarivaras.
Esikoisen ollessa lapsi Röllin laulut oli yksi suosikki, ja jo aikaisemmin opiskeluvuosina olin hankkinut itselleni "Iso mies ja Keijukainen" -levyn, jolla on monia tekijöitä ja mm. ihana laulu "Haitula". Lastenlevyissä on aivan upeita helmiä. Pentti Rasinkankaan "Markan possu" kuunneltiin myös melkein puhki ja muutkin Ohilyöntiorkesterin levyt.
Runoista eilen kosketti Kirsi Kunnaksen Nimetön elefantti, joka herätti aika monenlaisia mietteitä.
Olipa kerran elefantti,
jolla ei ollut nimeä,
mutta kärsällänsä se tahtoi
ruususta mettä imeä.
Minkä se halulleen mahtoi
vaikka se tiesi että
ruusu on ruusu ja ruusun mesi
on mettiäisen mettä.
Ruusujen kukat sille nauroi:
Oletpas trumelunki!
Olen mitä olen, vastaan se haasti,
kärsän kun kukkaan tunki
imaisten mettä autuaasti.
Silloin se ruusu itki,
itki, ja itki myös elefantti
kun kärsästä piikkejä kitki.
Niinpä se lähti
kauas pois
kauas pois
kauas
eikä se koskaan palaa.
Mutta unelmissa se joskus
ruusuja haistaa salaa
kuiskaten: Olen Trumelunki.
Voi kyynelten karvasvettä!
Ruusu on ruusu ja ruusun mesi
on mettiäisen mettä.
*
Tuo aiemmin mainitsemani Haitula on myös Tiitiäisen satupuusta, julkaistu 1956. Miksi meillä ei ollut sitä?
Kirjan sanallisesti loistavin runo on minusta Metsähiisi:
Oli kerran metsähiisi,
jota oli viisi
samanmoista.
Toista
tämä viisi kertaa,
tulee esiin hiisi vailla vertaa.
Koko riitti parahiksi
hiisiviitosiksi.
Hiitosiksi
siksi
hiittä kutsui kansa,
joka hiiden näki vuorellansa.
Kun se oli yksinäinen
se kuin jättiläinen
vuoren täytti.
Näytti
siltä niin kuin vuori
olis ollut pelkkä hiiden kuori.
Äkkiä se hokkuspokkus
muuttui filiokkus
viitosiksi.
Niksi
oli siinä että
se joi metsän mustaa taikavettä.
Silloin viisi hiittä loikki
suuren metsän poikki.
Pienen-pienen-
pienen-
pieninä ne huusi:
Pois nyt alta! Meitä tulee kuusi!
Kun lapset olivat pieniä, meillä luettiin ääneen ihan hirveän paljon, koska se oli niin mukavaa. Se oli myös jokailtainen rauhallinen ja mukava yhteinen hetki kaiken touhun ja mekastuksen jälkeen. Ääneen lukemista jatkettiin vielä kauan sen jälkeen, kun pojat osasivat itse lukea.
Tähän asti ei sentään menty:
Lisäys iltasella: pitkästä aikaa olen vaellellut blogistaniassa ja huomasin, etten ole ainoa Meri, vaan myös Ylimuuli Mukkelis kommentoi samalla nimellä. Täytyykö minun muuttaa nimeä, koska olen uudempi tulokas? Meriitti? Meridiaani? Meriantura? Merikilpikonna (liian pitkä), Vähemmän Tyyni Vallaton Meri?
Kommentit