Tultiin pari tuntia sitten kotiin parin vuorokauden melontaretkeltä kahden ystäväpariskunnan kanssa. Oli kertakaikkisen ihana reissu. Aurinko paistoi, välillä vedet olivat ihan peilityynet, välillä mukava tuulenviri vei myötätuuleen. Ainoa kurjuus matkassa oli se, että mies oli vasta paranemassa kovasta flunssasta ja poskiontelotulehduksesta ja oli ihan puolikuntoinen. Lähtörannassa hän kanoottia nostaessaan vielä venäytti selkänsä, joka oli sitten kipeä koko matkan. Häneltä se vei kyllä varmaan suurimman ilon koko matkasta.
Avokanootti olikin yllättävän vakaa, ei ollenkaan niin kiikkerä kuin kajakki. En ollut koskaan kokeillut intiaanikanoottia ( eli avo- ) ja kajakkiakin vain kerran. Aika paljon tavaraakin siihen mahtui, omat teltat, makuupussit ja -alustat, vaatteita myös kastumisen varalle ja tietenkin runsaasti evästä, niin ruokaa kuin nestettä. Ja kaikki huolellisesti melontasäkkeihin ja muihin suojiin pakattuna ja kiinni sidottuna kaatumisen varalta. Ja ihan turhaan, kun kerran kukaan ei kaatunut!
Liikkeelle lähdettiin tiistaina puolilta päivin Petäjävedeltä ja melottiin puolet suunniteltusta reitistä heti ensimmäisenä päivänä, n. 18 km. Parin tunnin melomisen jälkeen pysähdyttiin pieneen saareen nuotiopaikalle syömään ja nokipannukahville, voi että se osaakin ulkona maistua hyvälle! Ja matka jatkui. Ja aurinko paistoi. Säiden suhteen tuuri tuntui aivan uskomattomalta, kun monta päivää oli ollut tosi koleaa ja satanut välillä ihan kaatamalla. Nyt pari kertaa ukkospilvi meni läheltä, mutta pisaroita ei montaa tullut. Illansuussa, kun tulimme suunnitellulle leiriytymispaikalle, minun käsivarsiani jo särki, mutta paikka oli niin huono leirintekoon, pimeä ja kuusikkoinen, että jatkoimme matkaa vielä muutaman kilometrin seuraavaan leiripaikkaan. Se kannatti, koska kapea mäntykankainen niemennokka oli kaunis ja siisti. Äkkiä järveen, ruoka tulelle ja teltta pystyyn. Janojuoma maistui ja sen jälkeen uni.
Aamulla heräiltiin kaikessa rauhassa, keiteltiin puurot ja kahvit nuotiolla, purettiin leiri ja pakattiin kanootit. Mukavaa rauhallista puuhailua, kun ei ole mitään kiirettä. Ja ilima oli taas ku morsian. Välillä laitettiin järvenselällä kanootit yhteen ja pari makuualustaa purjeeksi, nautittiin olostamme ja oluistamme. Pysähdyttiin saareen paistamaan lätyt ja keittämään kahvit. Ja uimaan. Voiko elämä enää paremmalle maistua!
Kapeikkojen koskipaikoissa oli mukavasti jännitystä näin ensikertalaiselle, mutta pystyssä pysyttiin kaikki. Vesi oli melko matalalla, mutta vain ensimmäisenä päivänä piti yhden kosken ohi kantaa kanootit ( joku taulapää oli vohkinut kuljetuskärryt), kun oppaassa mainittiin sitä niin vaikeaksi. Ja pikku voimalaitos piti tietenkin myös ohittaa maitse, siellä onneksi kärryt olivat tallessa. Muut laskettiin ihan sujuvasti.
Tästä ei menty yli kovallakaan vauhdilla, mutta saarekkeen toisella puolella oli ihan mukava väylä laskea. Siinä oli jo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, karautettiin sen verran kivelle, että kanootti vähän kallistui, muttei jäänyt kiinni eikä varsinkaan kaatunut.
Toisena päivänä melottiin 12 km, mutta illalla väsytti paljon enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, varmaan parin isomman selän ylitys sivutuulessa otti voimille. Varsinkin, kun laitoimme ruoan vasta leiripaikalla illalla eli ehti tulla tosi nälkä ja jano kans. Uusia pottuja ja silliä. Ja nötköttiä. Ja liekitettyjä lettuja.
Tälle päivälle jäi enää viiden kilometrin taival, joka taittui tosi kepoisesti eikä tuntunut enää missään. Ilmeisesti melontakin on sen verran tekniikkalaji, että kun oppii oikean melontatavan, niin siinä ei väsy.
Parasta harjoitusta ovat saaneet vatsalihakset ylettömästä nauramisesta, ei päässyt ikävyys ikävyys iskemään ystävien seurassa.
Nyt täytyy lähteä hakemaan kuopusta bussilta, hän on ollut sukuloimassa viisi päivää. Keskimmäinen on ollut kolme päivää yksin kotona, mutta huomenna on taas koko perhe kotona.
Kommentit