Kroppa on jo kotimaassa mutta sielu ei ole vielä päässyt Alppien yli. Lepattelee siellä raukka kylmissään ohuessa ilmanalassa. Tulis jo.

 

Firenze oli tosiaan patsaiden kaupunki. Lukaalimme oli historiallisessa keskustassa ja lähtipä ovelta mihin suuntaan tahansa, oli ihmeteltävää aina uutta, siis vanhaa. Tämä täti piti vahtia alakerran porttikongissa.

Kaksi leijonaa seuranaan.

 

Olo oli siis turvallinen ja hyvin kultturelli, olipa kotona tai kaupungilla. Kattomaalaukset olivat ihanammat kuin kuvissa. Huoneisto oli muutenkin hyvä, vessat ja suihkut toimivat moitteettomasti, mikä ei ole itsestään selvää 1600-luvulla rakennetussa talossa. Mistään ei näkynyt, miten putket ja muut vermeet on jälkeenpäin asennettu. Ainoa huono puoli oli ummehtunut viemärin haju, jonka alkuperä ei selvinnyt. Enkä ollut!

 

Patsaita tuntui olevan joka puolella. Noin vain talojen seinissä, kirkkojen seinissä tietenkin, aukioilla, nurkan takana vaanimassa.

 

Keskiviikko oli ainoa vapaapäivä ohjelmassamme ja käytin sen hyväkseni joka sekuntia myöten.

Aamulla Ufficin Galleriaan, jossa meni neljä tuntia. Siellä olisi mennyt kevyesti neljä päivää, mutta nyt aikaa oli rajatusti. Myös vastaanottokyky on rajattu - lopulta kävelin Rubensien ohi silmää räpäyttämättä.

 

Ufficissa ei saanut kuvata, mutta sen edessä seisoskeli muina miehinä kopio Michelangelon Daavidista. Alkuperäisen tapasin Galleria dell´Accademiassa, jonne suuntasin kahvin jälkeen.

 

Nuo päät tuossa koon hahmottamisen takia mukaan rajattuna. Sielläkään ei kai olisi saanut kuvata, mutta kuvasin salaa, oli pakko.

 

Perjantaina tulin käyneeksi vielä Museo dell’Opera del Duomossa, varsinaisesti tarkoituksena oli mennä vain Duomoon eli tuomiokirkkoon, joka oli ihan uskomattoman kaunis. Tuo yläpuolella oleva persoonallinen mies on Donatellon veistos, en muista ketä esittää.

Reliefin tekijää en muista, enkä muista ikinä nähneeni näin elävää reliefiä missään.

Tytötkin tahtoo mukaan ilakoimaan ja ylistämään.

Väittelyn melkein kuulee korvissaan:

 

Oli unelmien täyttymys päästä näkemään se kaikki. Ainoastaan kirkkotaiteesta tulin niin täyteen, etten halua vähään aikaan nähdä mitään uskontoon tai kirkkoon liittyvää. Uh. Ähky.

Keskiviikkoiltana olikin siksi virkistävää mennä Galileo-näyttelyyn, joka oli koko tähtitieteen historian kattava aivan loistava näyttelykokonaisuus Palazzo Strozzissa. Siellä oli sellaisia arrteita, joiden näkemisestä en ole osannut edes unelmoida. Sumerilaisten tähtitiedettä neljän tuhannen vuoden takaa pienellä savenpalalla nuolenpääkirjoituksella, ikivanhoja käsikirjoituksia, joita varmaan normaalisti ei missään pääse näkemään. Egyptiläistä, arabialaista, antiikin kreikan astronomiaa käsitteleviä taideteoksia ja tietenkin muualta Euroopasta myös. Vanhoja ja kauniita malleja ja tutkimusvälineitä. sielläkin olisi voinut viettää tunteja tai viikkoja, meillä oli aikaa vain vajaa tunti.

Raportti jatkuu kun taas kerkiän.