En olisi uskonut, että kompastun ja tipahdan noin vain ankeaan fiilikseen ja ihan matalaan mielialaan, varsinkin kun viime päivät ovat olleet oikein kivaa aikaa. Eilinenkin yllätysvieraineen.

Kovin kummoista siihen ei tarvittu. Viimeinkin sain aikaiseksi viedä paperit kirjanpitäjälle veroilmoituksen tekoa varten. Hän ei luonnollisestikaan ollut lainkaan ilahtunut siitä, että tuon ne näin viime tingassa, kun on hirveä ryysis saada kaikki tehtyä. Tuo yleensä aina yltiöystävällinen positiivisuuden perikuva oli ihan rasittuneen ja ylikuormitetun näköinen ja melkein penseä. Suostui kuitenkin ottamaan työkseen, jos saan anottua lisäaikaa. Tunsin itseni roistoksi, joka laittaa kamelin selkään sen viimeisen tikun, joka sitten katkaisee kamelin selän.

Ja minua ky*pii niin helevetisti tämä iänikuinen saamattomuuteni, että miksi en ole vienyt niitä tuhannen papereita aikaisemmin, kun olisi ollut koko alkuvuosi aikaa. Olen vihainen itselleni ja samantien miehellekin, ettei hänkään ole ryhdistäytynyt tässä asiassa aikaisemmin. Käytämme samaa kirjanpitäjää (joka on erinomainen). Harmittaa.

Lisäksi töistä jäi kaikki paperityöt rästiin, kun koko keskustasta meni sähköt tunniksi.
Ilonaihe on kyllä se, että työssä onnistuin vaikeassa tehtävässä, tässä tapauksessa saamaan hyvin varautuneen ihmisen luottamuksen. Se tuntuu hyvältä. Mutta huomenna on ylimääräistä hommaa ja illalla vielä kässäkoulu.

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi ollut näin ankeissa fiiliksissä. Tiedän senkin, mihin se kolahtaa: "huono lapsi tuottaa rasitusta ja murhetta äidille" -kuvioon. Tuollaisen käytännön asianhan ei luulisi sinänsä herättävän yhtään mitään tunnetta.

No, onneksi minulla on kuoppaan pudotessa instant tikapuut mukana: esimerkiksi blogiystäville kirjoittaminen. Ja mies -tuo siunattu viilipytty, jolle muutama rivi sitten taisin olla vihainen- kävi tuossa juuri sanomassa, että kaikki kyllä järjestyy.