Eilen pitkästä aikaa kävin metsässä. Sain monta litraa suppilovahveroita, hyvän kokoisia. Yön ne viettivät ulkona ja tänään kävin viemässä ne yhdelle ystävälle, koska totesin pakastimessa olevan vielä viimevuotisia vaikka millä mitalla.
Suppilovahveroiden etsiminen on leikkiä. Ensin niitä ei näe missään ja yhtäkkiä niitä onkin joka puolella. Uskon, että nousevat maasta, kun ovat ensin vähän aikaa katsoneet, kuka tuli hakemaan. Minut ne jo tuntevat, ainakin näissä tutuissa metsissä.
Vanhempani olivat loppukesästä vähän kauhuissaan, kun käytin heitä yhdessä vakiometsässäni: "täälläkö sinä karhujen syöttinä yksin kuljet!" No, olenhan minä jo pikkuisen aikuinen, melkein 50-vuotias ja ikäni metsissä kulkenut. Itse ovat opettaneet, mistä olenkin ikuisesti kiitollinen. Metsässä ei pelota juuri koskaan, varsinkaan vanhassa, koskemattomassa metsässä. Siellä ei myöskään ole mitään rumaa, ainoa ruma mitä metsässä näkee, on ihmisen aikaansaannosta. Syvät ojat, hakkuuaukiot ja niihin kasvaneet ryteiköt, loukut syötteineen. Sellaista olen joskus jopa säikähtänyt metsässä, kun puusta roikkui yhtäkkiä kuollut kana, sitten huomasin vieressä puisen loukun.
Sen harvan kerran, kun metsässä on tullut epämiellyttävä tai pelottava olo, lähden pois. Uskon jonkunlaisen vaiston toimivan vielä meissä degeneroituneissa kulttuurieläimissäkin, paras sitä on noudattaa.
***
Ja juhlista riittää iloa edelleen. Katselen kuvia, ihailen lahjojani, kuulostelen mukavaa tunnetta sisälläni. Kukat alkavat jo kuihtua, onneksi otin niistäkin kuvia.
Miten kukat voivatkin ilahduttaa niin paljon!
Aikaisemmin ahdistuin siitä, että kukat kuihtuvat, kesä menee ohi, ihmiset elävät ja kuolevat, kulttuurit kukoistavat ja tuhoutuva, auringotkin loistavat ja sammuvat. Nyt pystyn jollain tavalla hyväksymään sen, että osa elämän kauneudesta on sen katoavaisuudessa. Koska ilman aikaa ei ole liikettä eikä elämää ja aika on yksisuuntainen ulottuvuus.
Ja meidän aikamme on juuri nyt!
Kommentit