Eilinen Paco Penan ja ryhmänsä flamenco-esitys ja -konsertti oli hieno kokemus, upeat tanssijat ja soittajat. Ehkä hiuksenhienosti liiankin hieno ja teknisesti hiottu ja taidokas, jotenkin sellainen elämänkarhea musiikki ja tanssi putoaa minulle paremmin. Esimerkiksi encorena nähty vanhemman ja lihavamman naislaulajan flamencotanssi oli minulle koko esityksen parasta antia, elämänmakuista. Flamencossa se tuntuu kuuluvan asiaan. Aivan mahtavaa oli laulu, jota en tiennyt odottaa ollenkaan: se oli kuin suoraa tuskanhuutoa, joka tuntui tulevan vuosituhansien takaa ja ainakin minua osui suoraan sydämeen. Sanoista mitään tietämättä oli selvää, että siinä laulettiin pettymyksestä, kaipauksesta, menetyksen tuskasta, rakkaudesta ja intohimosta. Tanssin, varsinkin miestanssijoiden liikeiden pidätetty voima latasi tanssin täyteen seksuaalisuutta ja aggressiota ja toisissa kohdissa elämisen riemua ja itsevarmuutta. Soidinmenot, kaksi urosta kilpailee samasta naaraasta. Loppuun asti jännitti, kumpi hänet saa, mutta se jäi ratkeamatta.

Tänään otin vähän takaisin muutaman yön univajausta ja nukuin kahteentoista. Aamiaisen jälkeen lähdimme miehen kanssa lenkille ja poimimme vakaan litran mustikoita ja metsämansikoita kumpikin. Ne menivät makeisiin suihin heti kotiin tultua: kuopus söi minun saaliini ja mies omansa. Muutaman sienen  jo näin, punikki- ja lehmäntatteja sekä haperoita. Nyt se alkaa...jokohan kävisin katsomassa herkkutattipaikkojani?

Täytyy keskeyttää ja lähteä viemään kuopusta kaverin tykö kaupunkiin.