Tänään alkaa loma. Kaksi kuukautta. Luulisi sen olevan riemullinen päivä ja fiilisten korkealla, mutta mieli on alakuloinen ja olo ankea. Se on kummallista. Useimmiten osaan jäljittää olojeni syyt, mutta nyt en ihan pysy kärryillä. Ehkä tälläkin kertaa tekijöitä on vain kasautunut päällekkäin, niin sisäisiä kuin ulkoisiakin.

Muistan oikeastaan useamman vuoden ajalta merkillisen lomanalkamisahdistuksen, jollaista nuorempana ei olisi osannut kuvitella. Kun yhtäkkiä on käsillä se aika, jota on koko vuoden odottanut ja tuntuu että pitäisi kiireesti pikakelauksella elää koko vuoden tarpeiksi täysipainoista elämää ja nauttia jokaisesta päivästä moninkertaisella intensiteetillä, jotta taas jaksaa uurastaa työssä ja kotona kokonaisen vuoden. Apua. Vuosi vuodelta kului yhä pitempi aika rentoutumiseen, niin että viiden viikon lomasta kolme ensimmäistä kului palautumiseen, sitten yhden viikon tunsi itsensä taas ihmiseksi ja viimeinen viikko meni jo työnalkamisahdistukseen. Ei hyvä.

Nyt tilanne on eri, kun työskentelen vain parina päivänä viikossa ja tunnen itseni ihan ihmiseksi  suurimman osan ajasta. Masennukseen asti johtanut uupuminen korjaantui todella hitaasti, tai ei ole kokonaan korjaantunut vieläkään, mutta sielu on taas palannut ruumiiseen. Vai pitääkö nykyään sanoa kehoon, ettei tule mieleen zombie.

Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Lähden ulos, jos se vaikka auttaisi.