Elossa ollaan vaikka blogissa on ollut hiljaiseloa. Tänä syksynä ei vain ole huvittanut kirjoitella ja on ollut niin paljon muuta.

Heti kun illat alkoivat vähän viilentyä loppukesästä, alkoi taas sukankutomiskausi eli istun kaiket illat keinutuolissa kutomassa sukkia. Se on ihanaa! Viimeisimmäksi sydämeni ovat valloittaneet nämä urugualaiset käsinvärjätyt villat, joista saan taide-elämyksen joka kerta kun katse osuu niihin. Kalliita ovat, yli kympin vyyhti, mutta eipä niitä paljoa yhteen sukanvarteen kulukaan, kun terä pitää kuitenkin neuloa sekoitelangasta.

Äiti kutoi viimeksi Oulussa käydessäni niin kauniita unisukkia siskon perheelle, että varastin heti idean käyttää luonnonvaaleaa 7 veljestä teräosaan.

Sukkia kutomalla kerään rutiinia, jotta uskallan aloittaa villapuseron, johon Rowanin Filted tweed -langat hankin jo Helsingin käsityömessuilta. Samalla kehittelen mallia ja toteutusta päässäni.

Syksy on ollut aika tapahtumarikas, kun joka viikonlopuksi on ollut menoa. Kaksi viikkoa sitten Oulussa herrastelin elämäni toistaiseksi ainoassa iltapukujuhlassa. Vuokrasin tummanpunaisen iltapuvun, jossa oli korsettiyläosa ja leveä helma organzaa. Eikka-sisko käänsi, väänsi ja väkersi tukkaa ja lopuksi suihkutti pari pullollista lakkaa päälle, että se pysyi ylhäällä. Sillä olisi varmaan voinut vetää peräkärryä, niin hyvin kiharat pysyivät koko illan. Siis kiitos, sisko, vielä kerran! Kivaa oli leikkiä hienoa rouvaa yksi ilta, vaan ei siitä kiksejä kovin montaa kertaa saisi. Mukavampaa oli kotona omien kanssa, ja samoin kotoisassa kurssikokouksessa ilman mitään pukeutumiskoodeja.

Oulun reissulla sain siskon mieheltä kotiin tuliaisiksi teeren, josta Katriinan sivulla on taiteellisen makaaberi tulkinta. Minä tulkitsin sitten kotona tirpan luonnetta ja kylvetin hänet uunissa sherryssä ja kermassa herkkutattien ja sipulin kera. Vieläkin tulee vesi kielelle.

Reissusta palattuani mies sairastui myyräkuumeeseen ja oli niin sairas ettei koskaan. Muutaman päivän korkean kuumeen jälkeen vein hänet sairaalaan, kun en uskaltanut enää kotona pitää. Munuaisten vajaatoiminnan ja tutkimusten takia pitivät siellä seuraavaan päivään, sitten hän onneksi pääsi kotiin potemaan. Tosi kova tauti, vasta parina viime päivänä hän on jaksanut olla vähän liikkeellä ja alkanut näyttää taas itseltään, tosin laihtuneelta sellaiselta. Puheäänikin on ollut ihan erilainen, ohut piipitys. Arvelen että toipumisessa menee aikaa.

Syyskuu jo pitkällä, kohta tulee kesää ikävä. Onneksi ei vielä.

Vaikka viikko on ollut työntäyteinen, olen ehtinyt metsään iltahämärissä ja herkkutatteja löytyy edelleen. Eilen antoisan seminaaripäivän jälkeen en kyllä ehtinyt vaan nukahdin illalla päiväunille sillä seurauksella etten saanut yöllä unta ennen aamukuutta. Sellaista ei ole tapahtunut vuosikausiin. Kivaa oli aamulla kun kello soi seitsemältä. Päätin ensin mennä koulutukseen myöhemmin etten nukahtaisi kesken luennon vaan sitten nykäisinkin itseni ylös ja kiirehdin viime hetkellä mukaan, tukka pesemättä ja aivotoiminta nollilla. Pysyin hereillä, mutta kotiin tultuani tipahdin välittömästi unten maille.

Liekö valvomiseen syynä se kun parina iltana luin vain tuntikausia Diana Gabaldonia enkä liikkunut ollenkaan? Tilasin uutuuden englanninkielisenä pokkarina, kun se maksoi alle kympin, suomennos yli 30 €. Vaan ei ole ollenkaan yhtä vetävä tämä uutuus kuin aikaisemmat vai mitä sanoo Katriina? Tuntuu vähän väkisin väännetyltä lukijoiden toivomuksesta, vaikka olen itsekin odottanut tarinalle jatkoa kieli pitkällä. Ehkä se vielä paranee, en ole vielä puolivälissäkään.

Viime viikonloppuna nautin kotona olon rauhasta ja levollisesta kotipuuhailusta, sitä edellisenä viikonloppuna oli Helsingin reissu niinkuin taisin mainitakin. Dave Oshanan ohjaama meditaatio oli virkistävä. Ystäväni kanssa kävimme Taidehallissa Isaac Julienin näyttelyn Ten Thousand Waves, joka oli vaikuttava, ahdistavakin. Upeat kuvat ja videot.

Miehen keikka meni hyvin ja Espalla oli mukavasti kuulijoita, mm. vanha ystävämme, jonka kanssa emme olleet tavanneet yli neljään vuoteen. Tuntui niin kotoisalta kuunnella hänen ääntään ja juttujaan, miten ihmeessä tässä on voinut mennä niin monta vuotta tapaamatta? Ja tapasin myös serkkuni, jonka kanssa oli jo yli kymmenen vuotta edellisestä tapaamisesta. Siis monella tavalla antoisaa.

Keikan alkua odotellessamme istuimme sydänystäväni kanssa kuppilassa ja ihmettelin hänelle syksyn väsymystäni, joka tuntui jo kääntyvän alakulon puolelle. Hän kysyi pari kysymystä ja minulle selkisi samantien, mistä oli kysymys. Ihmeellinen ystäväni.

On ollut vaikea päästä työn ja opiskelun alkuun. Pitää oikein muistella että mitä kaikkea sitä pitääkään työssä muistaa ajatella ja ottaa huomioon. Väsymys on vallinnut jo kolmatta viikkoa, nyt kyllä ohi menossa. Mahdanko uskaltaa lähteä uudelle vaellukselle, kun sen jälkeen tuli tällainen energianpuutostila? En ole koskaan kuullut, että fyysisestä rasituksesta saattaisi sellaista tulla, eikö se yleensä virkistä  ihmisiä?

Kesä oli niin hieno, että asettuminen taas työnteon ja koulujen rytmiin on hieman hakusassa. Tänään työnohjauksessa oli vaikea pysyä hereillä ja kotiin tultuani nukuin kolme tuntia, neljästä seitsemään. Olin aikonut tehdä tänään mm. nuorisolle ruokaa viikonlopuksi vaan eihän siitä mitään tullut. No, kätevä emäntä kaivaa lompakon esiin ja antaa pizzarahat. Ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Huomenna lähdetään miehen kanssa Helsinkiin, miehen bändillä on keikka Espan lavalla ja minä aion ennen sitä mennä kuuntelemaan englantilaissyntyisen henkisen opettajan Dave Oshanan meditaatio-ohjausta, se on osana Taiteiden yötä siellä. Olen pari vuotta seurannut hänen nettisivujaan ja odotan tapaamista suurella mielenkiinnolla! Jos siinä vaikka saisi energialatauksen?

Kotityöt senkun odottavat tekijää, kun viime viikonloppukin vierähti ystävien kanssa mökillä myrskytuhoja korjatessa eli puusavotassa. Ja tietenkin saunomisen, syömisen ja juomisen parissa. Ehkä sekin hieman väsyttää, kokemuksesta tiedän että vähänkin runsaampi alkoholin määrä väsyttää minua koko seuraavan viikon. Vaan kyllä oli kivaa! Siis kannatti, väsyttäköön. Ja hienot puupinot tuli, jokin niissä viehättää minua ihan esteettisestikin.

Herkkutatteja on ollut taas paljon ja aina ne maistuvat yhtä hyvälle. Yhteen tattikeittoon lorotin viikonloppuna niin paljon sherryä että silmiä kirveli syödessä. Hyvää oli!  -Kuvan tunnustan viimevuotiseksi, mökiltä otettu.

Tänään on esikoisen synttärit,

onnea 23-vuotiaalle! 

Kesä on mennyt niin sutjakkaasti etten ole ehtinyt tännekään pukahtamaan mitään näemmä yli kuukauteen. No, ei tarvi kuitenkaan säikähtää, en aio selostaa ihan tarkkaan jokaisen päivän kulkua.

Olen nauttinut tästä hellekesästä täysin siemauksin, tämä on ollut minulle oikea unelmakesä.  Aurinkoa ja lämpöä kerrankin riittävästi! On ollut ihanaa uida, nauttia paahteesta, veneillä, retkeillä.

Vietin mieluisan päivän Vaasassa rakkaan ystävän kanssa heinäkuussa. Sille päivälle oli ennustettu sadetta, mutta aurinko se vaan paistoi. Suunniteltu meriretki Valassaarille sensijaan peruuntui kovan tuulen takia, mutta ehkä ne saaret pysyvät paikoillaan vielä jonkin aikaa. Vaasassa näin talon, jonka muistin edellisen käynniltäni 10-vuotiaana:

Kaupunki yllätti kauneudellaan ja monipuolisuudellaan. Uudestaan!

Elokuun eka viikko oli ensimmäinen laatuaan minun elämässäni: rinkkavaellus Noeijoon kanssa Ruotsin ja Norjan Lapissa. Huh, fyysisesti varmaan kymmenen kertaa rankempaa kuin mikään muu mitä tähän mennessä olen elämässäni tehnyt. Tai ehkä 20-30 kertaa rankempaa. Rinkat meillä molemmilla oli 18 kg luokkaa ja 1½ l vettä lisäksi. Minulla on vain muutama kuva parilta eka päivältä, sitten loppui puhelimesta akku kun innostuin yhtä putousta videoimaan. Onneksi Eikalla oli kamera mukana, toivottavasti saadaan kunnon vaelluskertomus kuvineen.

Ensimmäinen päivä oli kohtalaista nousua, 100 m nousua kilometriä kohden. Jotain kertonee se, että ensimmäistä kolmea kilometriä taivallettiin kolme tuntia. Osa ajasta kului kyllä siihen, kun minun piti jäädä ihmettelemään ja filmaamaan jokaista uutta kasvia, jonka näin. Olihan se ihmeellistä, kun yhtäkkiä aina muutaman metrin päässä tulee vastaan kukka jota ei ole koskaan ennen nähnyt!

Olisi hienoa liikkua joskus hyvä kamera ja mikrolinssi mukana.

Erämaahan pääsy viivästyi myöhäiseen iltapäivään minun ihan pikkupikkupikku mokauksen johdosta: huomasin Kilpisjärvelle päästyämme, että takki on unohtunut kotiin. Onneksi siellä oli kauppa, josta ostin Fjällrävenin hyvän takia ja olin lopulta tyytyväinen koko unohdukseen: olisin hikoillut itseni pelkäksi tunturilätäköksi vanhassa hiostavassa halpistakissani.

Toisena päivänä tultiin ensimmäisen ylängön päälle, josta avautuvat maisemat korvasivat hyvin rankan nousun vaivat. Kuvat eivät tee mitään oikeutta maiseman jylhyydelle ja vaikuttavuudelle, valitettavasti.

Koska päästiin perille Pältsastuganille niin nopeasti toisena päivänä, retkeilin illalla vielä läheiselle putoukselle ja jouduin sillä reissulla PÄLTSAN LUMOIHIN. 

Putous oli suurin ja kaunein näkemäni.

Jälleen kerran: kuva ei tee oikeutta paikan kauneudelle eikä komeudelle. Pudotus on 20 metriä ja jyly mahtava. Seuraavana aamuna mentiin sinne yhdessä vielä uudestaan vaikka oli pitkä päivämatka edessä.

Putouksen niskan takana vartioivan Pältsatunturin terävä huippu ja tasainen laki seurasivat meitä koko kolmannen päivän, kunnes Paras- eli Barras-tunturi otti meidät huomaansa.  Vuoria nuo kyllä minusta ovat eivätkä mitään tuntureita.

Toinen päivä oli jo enimmäkseen aurinkoinen ja kolmas ihan kokonaan, ihanan lämmintä ja vähän tuulista. Yhdellä hiekkapohjaisella purolla innostuin jopa uimaan vaikka vesi oli jääkylmää, kuinkas muuten kun se kerran jäätiköltä tulee. Minusta tuntuikin ihmeelliseltä se, että olin lähellä Pohjois-Euroopan viime jääkauden viimeisiä jäänteitä, jotka eivät siis ole yli 100 000 vuoteen sulaneet, mikäli olen oikein ymmärtänyt.  Vaikken oikein ymmärrä sitä.

Kivissäkin riitti ihailtavaa, ja niitähän siellä riitti. Poluilla myös. Polku oli pitkä, kivinen ja kaita, ja olikin oikeastaan ihme ettei sattunut kompastumisia eikä muita haavereita. Ihme oli sekin, että meidän kummankin jalat ja selkä kesti hyvin, tai ainakin kesti. Eka iltana oikean jalan kantapää huusi kyllä ääneen, mutta onneksi E. oli kertonut minulle B_uranan olevan vaeltajan paras ystävä ja sitä oli mukana sitten riittävästi. Aamiaiseksi kahvia, näkkileipää ja B-uranaa, lounaaksi lämmin kuppi, näkkileipää ja B_uranaa, ja illalliseksi pasta-ateria, näkkileipää ja B_uranaa. Ja raikasta vettä.

Nyt pitää lähteä nukkumaan kesken tarinan, kun huomenna on taas työpäivä. Työvirettä ei ole oikein löytynyt, kun olin päässyt niin perusteelliseen lomavireeseen. Myös vaelluksen jälkeinen väsymys on ollut aikamoinen, vielä en ole jaksanut kävellä uimarantaa kauemmas, muutaman sata metriä siis. Ja paino ei pudonnut muuten vaelluksella grammaakaan ja se on epistä!!!

Tämä hellekesä on minulle ihanaa ylellisyyttä. Kun Muhammed ei pääse etelään niin etelä tulee Merin luokse tai jotain sinne päin.

Vietin puolitoista viikkoa mökillä Päijänteen rannalla, josta kävin vain kaupassa, kotona lataamassa kännykkää ja jotain muuta pakollista - muuten olin luonnon helmassa. Se oli minulle ihan paratiisi. Loikoilin alasti laiturilla, kävin välillä uimassa, savustin kalaa ja kastelin kukkia. Nukuin hyvin ja pitkään. Useimpina päivinä tuuli sopivasti ettei ollut liian kuuma eikä itikoita.

Muutamana päivänä oli kavereita saunomassa ja joinakin päivinä pojat kävivät omien kavereittensa kanssa syömässä tai saunomassa. Oli mukavaa paistaa niille lättyjä ulkokeittiössä, jossa muutenkin enimmäkseen tein ruoat. Yhden kerran paistoin lätyt sisällä sillä seurauksella, että palohälytin pärähti soimaan.

Kallioille ehdin kiipeilemään vasta toisella viikolla. Ihailin vanhoja sammaleisia pintoja, kauniita jäkäliä puissa ja kivissä ja hienoja kivimuodostelmia. Tämä voisi olla vaikka vanha kalajumala, se katsoo järvelle päin yhden kallion kärjessä.

Ja sen nokan edestä löytyi tällaisiä:

Metsämansikat ovat minulle edelleen jotain aivan ihmeellistä, joka kerta yhtä suuri ylellisyys. Samaa sarjaa hillan ja kantarellin kanssa.

Mansikoiden joukossa oli valkolehdokki, tuoksui ihanalle.

Siellä kallioilla etsin jälkiä vanhoista kalliomaalauksista, koska se on paikkana sellainen jossa hyvinkin voisi olla niitä. Jyrkkiä kallioseinämiä, joista osa on juuri Muinais-Päijänteen pinnan yläpuolella ja osa ylempänä. Joissakin kohdissa olikin punaisia alueita, mutta tarkemmin katsoen ne olivat pientä jäkälää, jonka rautaoksidi oli värjännyt punaiseksi.

Vaan ihan mielikuvitusta kutittelevan näköisiä ne ovat ilman kalliomaalauksiakin.

***

Sunnuntaina aamulla siivosin mökin kaikkineen, ja puolelta päivin lähdettiin poikien kanssa ajelemaan Helsinkiin kun miehen bändillä oli siellä keikka Alppipuistossa. Se olikin Linnanmäen vieressä, joten ei tarvinnut kauaa miettiä mihin keikan jälkeen lähdettäis. Me siis jatkettiin poikien kanssa huvittelemaan Sea Lifeen ja Linnanmäelle. Yöksi mentiin Porvoon leirintäalueelle, kun lähemmät oli täynnä. Aamulla siis pääsin näkemään vielä vanhan Porvoonkin, jossa en ole aikaisemmin käynyt.

Nuorisoa se ei kovin jaksanut kiinnostaa, varsinkaan siinä helteessä. Harvoin muuten olen ollut niin kiitollinen auton ilmastoinnista kuin tällä reissulla.

Porvoosta ajeltiin takaisin Helsinkiin shoppailemaan. Ostin Hakaniemen hallista hyväntuoksuista turvesaippuaa, muuta en tainnutkaan ostaa. Kuopus osti akateemisesta pari kirjaa, keskimmäinen ei tainnut ostaa mitään. Eli kovin himoshoppailijoita ei siis olla, vaikka kierreltiin Kampissa varmaan pari tuntia.

Mentiin Korkeasaareen, jossa minäkään en ollut aikaisemmin käynyt. Hieno paikka, ei ahdistanut yhtään niinkuin lapsena, kun isot eläimet olivat pienissä häkeissä. Sitten Tampereelle, jonne pojat jäivät päiväksi ison veljen hoteisiin ja minä ajoin yöllä vielä kotiin. Siinä tuli puolessatoista vuorokaudessa aika monta kilometriä ja monta hienoa paikkaa.

Eilinen taisikin mennä toipumiseen, tänään sain sentään laitettua 15 kg mansikoita. Joista söin ainakin kilon, luultavasti enemmän.

Aurinko ja lämmin päivä ilahduttivat tänään mieltä. Olen ollut niin kyllästynyt jo tähän räkätautiin ja aika väsynytkin, joten kesäisen päivän tuoma piristys teki oikein hyvää. Otin kuvia takapihan kukkaloistosta, oli niin kirkasta että ne ihan ylivalottuivat.

Nuo kärhöt on minusta ihan hurjia, ei kai noin isoja kukkia ole olemassakaan. Kun olin viikon poissa, niin piha oli vaihtanut väriä sillä aikaa. Kaikki violetit kukat olivat ruvenneet kukkimaan yhtä aikaa: kärhöt, orvokit, saksankurjenmiekka, joka on akileijan ohella varmaan erikoisimman mallisia kukkia minkä tiedän. Violetti syreenipuu kukkii, lupiinit, sammalleimu vaalean lilana.

Kevät kukkii meillä ensin sinisenä: idän sinililjat, kevätähdet, helmililjat, posliinihyasintissakin on vaaleansiniset raidat. Sitten tulee vaaleanpunainen alkukesä kevätpikkusydämen ja vuorenkilven kukinnoilla. Nyt näyttää tosiaan kaikki olevan violettia ja sen jälkeen tulee punaista: korallikeijunkukka, palavarakkaus, tiikerinliljat ja keisarinkruunut. Ja ketoneilikka ja harjaneilikka. Sitten keltaiset tarha-alpit ja valtikkanauhukset. Siniset ukonhatut ja vuorikaunokit kukkivat siinä välissä, ja kaiken väriset akileijat.

Syysleimu hävisi melkein kokonaan viime talvena. Mitä ihmettä sille oikein tapahtui? Se on vain kertakaikkiaan kadonnut, isot pehkot. Loput ruusut menehtyivät myös vaan niitä ei montaa enää ollutkaan. Uudet lellikkini pionit tekevät edelleen vasta juuria ja lehtiä, ei tule kukkia vielä tällekään kesälle. Kaikki kolme ovat kuitenkin elossa.

Päivällä menin töitten jälkeen hakemaan kuopusta antikvariaatista ja löysin sieltä aarteita. Walleniuksen "Makreeta, merensoutajan vaimo", josta olen kuullut äitini monta kertaa puhuvan sekä useamman sir Walter Scottin teoksen, mm. 1880 Oulussa painetun "Talismaanin", "Ivanhoen" ja "Rob Royn". Nyt on lomalle lukemista.

Kaksi päivää sairaana töissä saa tuntemaan itsensä työn sankariksi ja samalla kyllä aika jyrän alle jääneeksi. Loppuviikosta on kaksi päivää vapaata, mutta viikonloppuna taas sovittu elämäntaitokurssi, johon täytyy tietenkin valmistautua. Pikkuisen liian tiukalle vetää. Vaan ensi viikolla alkaa loma.

Lasikurssi oli ilmeisesti aika rankka kun sairastuin ensimmäistä kertaa melkein vuoteen. Siitä alkaen kun rupesin syömään D-vitamiinia 50 mikrogrammaa päivässä, en ole saanut yhtään flunssaa ennen tätä. Auttaneeko usko vai vitamiini? Kurssilla oltiin kuitenkin ensin 8 tuntia kuumassa lasihytissä ja illat hiottiin edellisen päivän tuotoksia. Silloin en kyllä tuntenut mitään väsymystä, päinvastoin en olisi millään malttanut lopettaa.

Mihin pääsisi jatkamaan, kun juuri on päässyt alkuun? Suomessa on hirveän vähän paikkoja, joissa voi käydä itse harjoittelemassa.

Kotona taas.

On ollut aikamoinen viikko. Viisi päivää lasia puhaltamassa oli ihanaa ja rankkaa, ja ihan hirveä hinku olisi heti puhaltamaan lisää. Maanantaina tuntui melkein mahdottomalta koko touhu, tiistaina osasin tehdä jotain jo yksinkin, keskiviikkona tein jo tämän:

Olin niin ylpeä tästä pilikkumista että meinasin pakahtua! Symmetrinen se ei ihan ole mutta ei se mitään, minusta se on ihana! Monta työvaihetta siihen tarvittiin ja juuri tämän kulhon osalta ne on videolla, työparini kuvasi kun minä tein ja opettaja ohjasi.

Torstaina tein maljakoita:

Tämä onnistui juuri siten kuin suunnittelin.

Tämä sen sijaan ei:

Vaan ei se mitään, hieno siitä silti tuli. Tarkoitus oli tehdä suoria ilmaraitoja kylkiin ja se olikin aivan upean näköinen kunnes päätti taipua kaksinkerroin. Apuopettajan ansiokkaan pelastustoiminnan ansiosta siitä tuli kuitenkin jotakin, hän kaappasi pillin päästä valuvan maljakon kuuppaan ja minä pyöritin ja puhalsin. Samanlaista en pystyisi tekemään vaikka yrittäisin.

Soodalla sai hauskoja kuplia paperipainoihin. Tietääkö kukaan ketään, joka olisi käyttänyt paperipainoa papereidensa painona?

Puhalluskurssin jälkeen olin Oulussa isän 80-vuotispäivillä. Oli onnistunut ja hyvä juhlapäivä. Ihania herkkuja. Ja oli mukavaa tavata vanahoja sukulaisia ja lisäksi tutustua nuorempiin serkkuihin, joista oli tullut aikuisia. Aivan hurmaavia tuttavuuksia!

Kuulkaa kokemuksen ääntä: lasinpuhaltaminen ei ole helppoa!

Eilen ensimmäisenä kurssipäivänä meinasi välillä jo epätoivo iskeä kun en saanut edes otetuksi puikon tai pillin päähän sopivasti lasimassaa. Uunin edessä käsivarret ja kädet kärventyivät, kun 1100-asteinen lasimassa hohkasi uunissa oranssinvalkoisena.  Ainakin kerran jo ajattelin, että en minä tästä oikeastaan niin välitäkään ja viitsiikö täällä olla edes perjantaihin asti. Vaan sitten se rupesi onnistumaan! Tänään otin toiseksi parhaat nahkahanskani työskentelykäsineiksi ja johan alako lyyti kirijottaan: kun ei koko ajan tarvinnut taistella kipua vastaan niin oli paljon helpompi keskittyä siihen mitä tekee. Miten ihmeessä niiden opettajien ja muidenkin lasinpuhaltajien nahka on parkkiintunut kestämään sitä kuumuutta?

Joo. Eilen vielä ajattelin paperipainoista, että ihan turhia esineitä, minä en ainakaan tuollaisia halua tehdä nurkkiin pölyttymään. Vaan miten ylpeä sitten olenkaan ollut niistä palleroista, jotka olen onnistunut saamaan aikaiseksi ja jäähdytysuuniin asti. Oikeastaan paperipainot ovat todella hienoja ja tarpeellisia esineitä...montako haluatte? Tänään tein jo vähän värillistäkin lasia, aivan liikuttavan näköisen "maljakon" ja kohtalaisen sokeriastian. Siihen kokeilin tehdä samanlaiset pikku kuplat kuin lapsuuteni ihmeellisimmissä sokerikossa ja kermakossa. Niissä kuplissa riitti lapsena ihmettelemistä, että miten ihmeessä ne on sinne saatu? Nyt tiedän: pehmeä kuuma lasipallo painetaan valurautamuottiin, jossa on piikit sisään päin, otetaan pois ja siihen päälle otetaan lisää sulaa lasia ja puhalletaan isommaksi. Painaumien kohtaan jää ilmakuplat.

Sen verran raskas päivä oli kahdeksan tuntia lasihytissä, että nukuin melkein kahden tunnin päikkärit sen jälkeen. Huomenna otan kuvia tähänastisista saavutuksistani (älkää sitten naurako itseänne kipeäksi), jos ne ovat pysyneet jäähdytysuunissa ehjänä.

Tällaisen lasivadin tein tilauksesta isän siskolle syntymäpäivälahjaksi. Se on tässä vielä raakana eli ennen sulatusta ja taivutusta, tässä ei myöskään erotu että osa laseista on opaalilasia eli läpinäkymätöntä ja osa kirkasta. Iso vaaleampi sininen ja sen kanssa kulmittain oleva sininen ovat opaalia.

Innostuin tekemään lasia kun ensinnäkin äiti muistutti tästä tilaustyöstä, jonka olin unohtanut, hui! Lisäksi perjantaina tipahti kuin taivaasta eteeni tilaisuus, jota olen toivonut: saan laittaa kaupungin keskustaan yhteen näyteikkunaan lasitöitäni näytille, ja vielä ilmaiseksi. Se tuntuu aivan älyttömän hienolta, saan ikäänkuin astua esiin näiden tekeleitteni kanssa julkisesti. Tässä olen, vassakuu! Laitan kuvan siitä näyteikkunasta sitten kun olen tehnyt sen.

Tällainen oli kevätpäivä Tourujoella taidemaalari Jukka Nousiaisen silmin ja käsin.

Käytiin eilen miehen kanssa näyttelyn avajaisissa ja tämä kuva jäi kummittelemaan mielessä niin että se piti käydä tänään lunastamassa. OIkeastaan se ei kummitellut mielessä vaan väikkyi sielussa.  Tuo valo on aivan ihmeellinen.

Lokakuussa kirjoitin Jukka Nousiaisen silloisesta näyttelystä ja silloin jäi oikein kirvelemään, ettei ollut mahdollisuutta ostaa yhtäkään työtä, vaikka ne tekivät valtavan suuren vaikutuksen silloinkin. Kuvista muodostuu sarja koko vuodenkierrosta Tourujoella eli tekijän lapsuuden maisemista.

Nyt oli talven ja kevään kuvia, viime syksynä oli viime kesältä ja syksyltä. Eilen jäin miettimään odotanko vielä kesän kuvia, koska ne ovat minulle mieluisimpia, mutta yöllä alkoi tulla hätä että jos joku ehtii ostaa tuon hienon kevätmaiseman.

Tämä on vielä viime kesältä. Kaikki kuvat on maalattu paikan päällä ja kerralla valmiiksi, mitään ei ole korjattu jälkeenpäin. Minun on vaikea tai mahdoton käsittää, että joku pystyy maalaamaan tällä tavalla. Ja nyt saan yhden näistä kotiini jatkuvaksi ilon aiheekseni!

Vielä yksi talvikuva Kankaan tehtaan tietämiltä. Tässä taulussa oli  niin voimakas syvyysvaikutelma, että siihen olisi vaivattomasti voinut astua sisään. En viitsinyt, kun oli kaunis kesäilta.

***

Olen nauttinut aivan valtavasti tästä äkillisestä kesästä. Eilen kävin ensimmäistä kertaa kaupassa poliisilaitoksen huutokaupasta ostamallani pyörällä ja kiersin luontopolun kautta. Koski kuohui uljaasti kun vesi on niin korkealla. Minulle on tärkeää, että tässä on vettä joka puolella, vaikka ei ihan omasta ikkunasta näykään.

Tästä maisemasta on tullut viime vuosina rakas. Eilen kiipesin pitkästä aikaa Muuramenharjulle, josta näkyy isot järvenselät kumpaankin suuntaan. Tuli hyvin kansallisromanttinen olo siellä auringonpaisteessa niitä ihaillessa. Toisella puolella siinteli Muuratjärvi ja toisella päilyi Päijänne. "Mä oksalla ylimmällä" alkaa soimaan mielessä melkein väistämättä siinä päätä käännellessä vaikkei Kangasalla ollakaan. Käki kukkui, alhaalla lauloi laulurastas. Tai mustarastas, jompikumpi kuitenkin. Eilen muuten kuulin ensimmäisen kerran satakielen laulua omassa kotipihassa ihan läheltä, yhden säkeistön vain kylläkin, kun jokin meluisa ajoneuvo ajoi siitä vierestä heti perään ja laulaja ilmeisesti vaihtoi maisemaa.

Pihassa tapahtuu paljon, kun on vuoroin hellettä ja vuoroin sadetta. Kaksi kirjopikarililjaa tuottavat iloa päivittäin, niistä tulee mieleen Mumman piha. Eilen illalla oli ihan Mummanpihafiilikset muutenkin, kun istuin riippumatossa ja kuuntelin suihkukaivon solinaa. Tajusin nyt vasta, miksi olen halunnut tuota riippumattoa!   -Isot koivut, ukonhatut, akileijat ja saippuakukka ovat yhdistäviä tekijöitä Mumman pihaan nekin, ja krassit loppukesästä.

Tänään päivällä ihailin auringonpaisteessa kauniita hämähäkinseittejä räystäässä, siitepöly tuo ne hienosti näkyviin. Mies kysyi vaivihkaa, ihailenko sisällä olevia seittejä yhtä paljon. Kummallinen kysymys, mitä se sellaista kyselee?

Vuodatus juonittelee. Teksti tulee yhteen pötkyyn, ei voi muokata mitenkään. Omaa kommenttia en myöskään saa läpi eli tässä vastaukset edellisiin kommentteihin: (edit: muokkausjutut ilmestyivät takaisin!)

Irene: Ihmeesti siitä oppii nauttimaan, kulmästä vedestä. Vaan alle 10-asteisessa vedessä en onnistu käymään ääntä päästämättä, kiljaisu tulee vaikka mitä yrittäis. Täällä viikolla on aurinko jo niin lämmittänyt vettä että ihan äänettömästi solahdin veteen ja yhtä nopeasti kyllä pois sieltä. Ja tästä kesästä nautin oikein täysin siemauksin! Ihania alkukesän päiviä sinne Pohojammaalle!

Iisi: Niin avantouimaria minusta ei tule koskaan ettenkö ymmärtäisi lämpimän uimaveden päälle. Jotkuthan nuo kuulostaa jo toukokuun lopulla puhuvan, että vesi on niin lämmintä ettei viitsi enää mennä uimaankaan. Kukaan tommosta usko, korvat heiluu päässä niin että viuhina käy.

Noeijoo: Minäkin olen välttänyt viimeiseen asti kaikkea kylmää, siksi en meinaa uskoa todeksi tätä uutta innostustani. Olen omastakin mielestäni ihan mahtava hurjapää! Voin laulaa niinkuin Rölli: imeskelin jääpuikkoa ja kurkku tuli kipeäksi, on elämäni vaarallista! Mietin hetkisen että niin mitä menoja? Siis juhannukseksi isin ja äitin luo ja heinäkuussa viikoksi mökille tuohon neljän kilometrin päähän. No se kurssi kesäkuussa ja tietysti sokerina pohjalla yhteinen Paras-matka! Luin juuri eilen ja tänään sen Kaarina Karin Haltin valloituksen, se oli tosi kulttuurihistoriaa! Ihmettelen miksi siitä ei ole pidetty isompaa meteliä, olisiko siihen aikaan vielä naisten saavutuksista mieluummin julkisuudessa oltu vähän vaisuja? Kuvatkin oli tosi hienoja. Tuon kirjan kun tulen sinne seuraavan kerran.

Ihana päivä!

Ja eilinen myös. Auringonpaiste ja hellelukemat muuttavat koko maailman. Ihanaa laittaa pihaa, ihanaa laittaa ulkona ruokaa, ihanaa löhötä upouudessa riippumatossa. Opettelin eilen savustamaan kalaa ja tänään grillaamaan, yleensä mies on hoitanut ne hommat. Onnistuin! Ystävä tuli illalla miehensä kanssa läheiseltä mökiltänsä kyläilemään ja syötiin ulkona savulohta, mukamas-uusia pottuja ja lohenmätiä sekä salaatteja. Viinikin maistui lämpimässä illassa ihan mukavasti, jano tietysti oli tullut kuumana päivänä.

Vaan varsinainen ihme on se, että olen uinut jo monta kertaa! Pari viikkoa sitten toisten ystävien savusaunasta kävin pari kertaa lähteessä, viime viikonloppuna mökillä saunasta järvessä kastautumassa, eilisessä helteessä pulahdin järveen jo ilman saunaa ja hurraa! äsken kävin saunasta ihan oikeasti jo uimassa. Vesi oli edelleen kylmää vaan ei enää jäätävää. Olen ällistynyt moisesta rohkeudesta, en olisi uskonut että opin menemään kylmään veteen.

Katselin tuossa kalenteria, että lomaankaan ei ole enää kovin pitkä aika. Kesäkuun toisella viikolla menen lasinpuhalluskurssille Kihniöön, se on kivaa! Saa oppia taas jotain ihan uutta. Juhannukseksi mennään Ouluun viettämään isän 80-vuotispäiviä ja siitä neljä viikkoa on sitten lomaa. Heinäkuun alussa olen vuokrannut Päijänteeltä mökin puolentoista viikon ajaksi. Odotan sitä jo niin kovasti, että taidan kysyä sitä joksikin viikonlopuksi jo aikaisemmin, tai ehkä useammaksikin.

Olin mielenkiintoisessa koulutuksessa viime viikolla, kuuntelemassa kaksi päivää Paul Gilbertia aiheesta Shame - Compassion. Tavoitteena oli opettaa, miten ihmiset saadaan suhtautumaan itseensä myötätuntoisemmin ja miten sisäistä turvallisuudentunnetta voi parantaa. Tosi hyvä koulutus ja rento ja hauska kouluttaja. Minulle oikein täsmäisku, kun juuri noita olen miettinyt omassa työssäni: miten opettaa armeliaisuutta itseä kohtaan. Ihmiset ovat niin hirveän kriittisiä itselleen ja kuvittelevat vaikka mitä, miten pitäisi olla tai ei saa olla ja mikä kaikki on väärin ja ihan kamalaa. Jos on vaikka mokannut. Muistan kun yksi kokenut kollega taannoin sanoi, että virheet pitäisi saada verovähennyskelpoiseksi, koska niistä oppii kaikkein eniten.

tämän näköinen ukkeli, ehkä vähän harmaantunut tuon kuvan jälkeen.

Itsekritiikki aktivoi aivoissa uhkasysteemin ja pitää jatkuvaa varuillaanoloa, fight or flight -systeemiä yllä. Melkoinen stressin lähde. Vaatii paneutumista saada se päänsisäinen moittija ja orjapiiskuri hiljennettyä ja sen tilalle ystävällinen ja hyväksyvä kannustaja ja lohduttaja. Omalla kohdallani meditaatio on ollut siinä hyvä apu: kun fokusoi tarkkaavaisuuden nykyisyyteen vaikka yksinkertaisella hengitysmeditaatiolla niin päänsisäinen höpötys lakkaa ja ihana nautinnollinen rauha valtaa mielen ja kehon.

Vaan minä taidankin olla niin armelias itselleni nykyisin, että tulee jo mieleen että voisiko sitä ruveta taas vaatimaankin itseltään jotakin? Tai pikemminkin alkaa ihan vapaaehtoisesti vähän toimeliaammaksi.

Pääsiäinen. Monta päivää vapaata, ihanaa ja rentouttavaa.

Olen odottanut tätä vapaata jo pitkään, koska maaliskuun lensin kuin pieru tuulessa eri puolella Suomea. Pari kertaa Oulussa, Helsingissä ja vielä viime viikonlopun olin kouluttamassa Lahdessa. Kaikki reissut oliva mukavia ja onnistuneita, mutta levähdystauko on enemmän kuin tarpeellinen.  Nyt onneksi ei viikonloppumenoja ole tiedossa pitkään aikaan. Tarvitsen paljon ihan olemisen aikaa.

Tällaisen tein käsityökoulussa:

Se on maalattu reaktiiviväreillä valkoiselle pellavalle, ensin kuva siveltimellä ja sitten taustaväri vedetty lastalla yönsiniseksi. Väri kiinnitettiin höyryllä, huuhdeltiin, keitettiin ja taas huuhdeltiin ja tällainen siitä tuli. Koko 230x150 ja tuossa kuvassa se roikkuu ikkunassa, vielä silittämättömänä.

Esikuva on tämä Firenzessä Museo dell´Operassa näkemäni kaunis enkelipatsas:

Vaikka lopputulos on kalpea aavistus omasta mielikuvasta, olen silti tyytyväinen. Voi olla että keksin vielä keinon parannellakin sitä, koska ihmiset eivät tunnista että kuvassa on jokin hahmo (!). Minusta se on kyllä ihan selvä enkeli.

***

Eilen laitoin ihanaa hirvipataa herra Tupasen metsästämästä hirvestä. Suuri kiitos rouva Tupaselle hienosta paistista! Palasin hiihtolomalla Oulusta kilokaupalla hirveä takakontissa. Hirvipullat ovat herkkua ja katoavat suoraan uunipelliltä ennenkuin ehtivät edes pöytään.

Eilinen hirvipaisti sai ympärilleen patapaloina ruskistamisen jälkeen punasipulia, porkkanaa ja viime kesän harvinaisia herkkutatteja.  Reilut lorotukset punaviiniä, ja lihat oli tietysti maustettu suolalla, mustapippurilla ja katajanmarjalla. Kyllä maistui hitaasti hauduteltuna, myös anopille, joka hoksattiin viime hetkellä käydä hakemassa ruokavieraaksi.

Toissailtana oli toisenlaista herkkua, ensimmäinen mökkisauna tälle keväälle. Kyllä tuntui mukavalta saunoa siellä oikein kunnolla, pestä tukka järvivedellä ja harjata koko nahka turvesaippualla. Sauna on niin uusi että tuore puu tuoksuu siellä voimakkaasti. Oli hyvä hengittää.  -Muutenkin oli tosi keväinen olo, kun koko päivän paistoi aurinko ja oli 14 astetta lämmintä, ainakin meidän takapihalla. Leikkasin syyshortensian, josta raukasta oli monta hyvää ja elinvoimaista haaraa katkennut lumikuorman alla. Kukahan kunnoton emäntä täällä ei viitsinyt käydä ravistelemassa siitä lumia vähemmäksi? Vaan elämä voittaa, ja taas siihen tulee uusia oksia.

Ulkona ollessani melkein järkytyin kun huomasin, että ensimmäiset kasvit ovat taas jo nousemassa seinänvierellä: sinililjat, nuo uheat kevään airuet, pukkaavat taas päätään mullasta talvea uhmaten. Ällistyn joka kevät yhtä perusteellisesti tästä samasta ilmiöstä! On täysi talvi, hirveästi lunta ja pakkasta, ja yhtäkkiä, simsalabim! seinän vierestä lumi on hävinnyt ja idän sinililjat ovat nupulla.

Olen tullut ihan hupsuksi. Lähipiirilleni se ei kyllä taida olla yllätys eikä kovin suuri muutos entiseen. Mutta että minä olen jäänyt koukkuun TV-sarjaan, on jo aikakirjoihin merkittävä poikkeus, ja että kysymyksessä on vampyyrisarja niin sitä en olisi uskonut itsekään!

Kyseessä on tietysti "True blood", jota on tullut kaksi osaa, ensi maanantaina tulee kolmas (muistaakseni). Seksiä ja väkivaltaa, kyllä, mutta ennenkaikkea romantiikkaa! Päähenkilö Sookien ja vampyyri-Billin välinen vetovoima on niin  voimakas, että sen aistii kotisohvalle saakka. Ihanaa höpötystä, ja juuri sopivaa kevääseen, pitkän talven piristykseksi.

Billiä esittää kerrassaan ihastuttava Stephen Moyer ja Sookieta Anna Paquin, joka lapsena teki ikimuistettavan roolityön Jane Campionin "Pianossa" päähenkilön tyttärenä. Tunnistin vasta kun tiesin.

Olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa yle-areenasta jo parikin kertaa ja lisäksi näyttelijöitten haastatteluja ja muuta tilpehööriä. Moyer on joissakin haastatteluissa aivan hulvaton tyyppi. Pääpari on pariskunta myös IRL.

***

Tänään oli kaikin puolin hyvä päivä: vapaapäivä, aurinkoinen kevätpäivä ja hierontapäivä. Oli ihanaa olla hoidettavana, saamapuolella. Samantien hemmottelin itseäni uudella mekolla, kiinalaisella ruoalla, kalliilla meikkipuuterilla (puoleen hintaan) ja kynsilakalla ( 2,20 €): Ohikulkiessa poikkesin taidemuseoon, jossa sattui olemaan ISÄ -valokuvanäyttely. Se oli ajatuksia ja tuntoja herättävä, siinä saattoi peilata omia kokemuksia tyttärenä olemisesta. Löysin kummitytölle lahjan ja ostin ketjun hänelle itse tekemääni hopeakoruun. Tänään kaikki on osunut juuri kohdalleen.

Sitäpaitsi tietokoneelle on nauhoittumassa lisää true bloodia ulkomailta...

Taas on ollut pitkä tauko täällä kirjoituksissa, ei vain ole irronnut. Olen niin pitkään kirjoittanut vain pintapuolisesti siitä, mitä milloinkin olen tehnyt tai olllut tekemättä, enkä juuri mitään siitä mitä mielessäni liikkuu. Vaan en nyt kuitenkaan pistä vieläkään lappua luukulle.

Lomalla kävin Oulussa ja se oli mukavaa niinkuin aina. Tällä kertaa erityistä oli äidin auttaminen toipumaan leikkauksesta ja se oli antoisaa minullekin, se hoiteleminen. Halusin oikein vartavasten lelliä häntä, vaihteeksi näin päin.

Yksi hieno asia elämässä on ollut se, että kotiin vanhempien luokse on saanut aina kokea olevansa tervetullut. Se on ollut tärkeä kantava tekijä elämässä. Ja kun opit siirtyvät helposti eteenpäin, niin hyvässä kuin pahassa, niin tämä on yksi hyvä asia joka siirtyy eteenpäin. On aina juhlaa kun lapsi tulee käymään kotona, ja muistan myös osoittaa sen hänelle. Nyt kun nuoremmatkin ovat jo sen ikäisiä, että kotoa lähteminen alkaa häämöttää näköpiirissä, tuntuu juhlalta sekin, että he ovat vielä kotona.

Ensi viikonloppuna jo menen Ouluun uudestaan kun on suloisen kummityttöni rippijuhlat.

Sain mielenkiintoisen tiedon ja aarteen kotona käydessä. Äitini oli ollut kirjeenvaihdossa joistakin sukuhistoria-asioista aikaisemman asuinpaikkansa papin kanssa (joka on meidänkin vihkipappimme) ja saanut tietää, että hänen isänsä isoisä on kirjoittanut hengellisen laulun "Golgatan sotawuorella". Enon vaimo oli sitten löytänyt sen lestadiolaisesta virsikirjasta ja ottanut siitä kopion, jonka minäkin sain. Siinä lauletaan ihanasti armosta ja rakkaudesta, ilosta.

"Katso nyt lapsi lähdettä, mi ompi aivan edessäs, se armovirran vuodattaa ja sydämesi sulattaa.

Katso nyt lapsi eteesi, kuink´ lähde paistaa kirkkaasti: se valaiseepi tuntosi rakastamaan veljiäsi.

Se saarnaa synnit anteeksi, se viat kaikki unohtaapi, se rakkauteen opettaa, sydämet kovat sulattaa.

Armosta laulan iloiten ja kanteletta soittelen, kun Jeesus siunaa lastensa sydämet armokasteella.

Tuo armovirta ihana, kun sydämemme sulattaa, se vieroittaa pois tästä maast´ kulkemaan kohti kotia."

Virsi on pitempi, kymmenen säkeistöä, mutta erityisesti nuo säkeet koskettivat lämmöllään ja rakkaudellisuudella. Olin jotenkin aina luullut että varsinkin ajan lestadiolaisuus on ollut ankaraa ja tuomitsevaa. Tuo laulu kertoo minulle, että isoisäni isoisän hengellinen kokemus on ollut sama kuin minunkin, rakkauden virta.

Ja nyt sisar lopettaa todistamisen tähän ja menee laittamaan pyykit kuivumaan.

Olen viikonloppuna kumpanakin päivänä mennyt aamiaisen jälkeen takaisin nukkumaan. Se tuntuu ihanan kunnottomalta, ja nautinto on sitä suurempi. Tosin olen nukahtanut vain pikku hetkeksi.

Onneksi sain vietyä itseni tänään vesijumppaan, pelkäsin jo että into lopahtaa kokonaan kun oli kolmen viikonlopun tauko. Innostusta lisää se että toppahousujen vetoketju ei meinaa mennä kiinni, ainakaan jos minä olen siellä sisällä. Miksi tuon mahan pitää tuossa rellottaa? Nyt vaihteeksi voisin tipauttaa muutaman kilon ja alkaa näin hyvissä ajoin valmistautumaan bikinikauteen. Jos se toisi vähän keväisempää meininkiä tämän lumeen hukkumisen keskelle. Hirmuiset lumivuoret on joka puolella kun katolta on pudotettu kymmeniä kuutioita. Nuo vuoret eivät taatusti sula vielä siihen menessä kun muuten voisi jo bikineissä paistatella, sitäpaitsi isoimmat vuoret on mun kevätkukkapenkkini päällä. Parin kuukauden päästä siinä pitäisi jo sinililjojen kukkia, ja tällä hetkellä lunta on kaksi metriä päällä.

Eilen oli mukavan talvisia puuhia kun vietiin puita miehen siskolle. Käytiin yhdeltä maatilalta hakemassa toista mottia metrisiä koivuhalkoja, siitä tuli sopivasti kuomullinen peräkärry täyteen. Perillä mies pätki sähkösahalla ja minä pilkoin kälyn kanssa sillä uudella lelulla, halkojalla. Leluksi se on aika järeä, siinä on viiden tonnin hydraulinen puristusvoima eli ei kannata jättää sormia väliin. Vaan sitä oli lystiä käytellä, sitäpaitsi koivuhaloissa on ihana tuoksu.

Etukäteen olin ajatellut käydä Oulussa tänä viikonloppuna katsomassa uuden polven saanutta äitiä sairaalassa. Ne keskimmäisen vanhojen tanssit sitten muuttivat suunnitelmat.  Kieltämättä tässä lepokin on ollut ihan tarpeen.

Harvinaisen täysi viikko. Onneksi nuo terapiaseminaarit ovat mukavia piristysruiskeita työn väliin, vaikka pitkä istuminen tuottaakin hereillä pysymisen vaikeuksia aina välillä. Sama vaikeus oli jo koulussa ja opiskeluaikoina.

Tänään oli illalla keskimmäisen vanhojen tanssit, se oli mukavaa.  Ihanaa katsoa niitä nuoria iltapuvuissaan, pojat komeita ja tytöt kauniita kuin perhoset. Ja minäkin pääsin tanssimaan valssia, se tuntui kivalta kun nuorukaiseni tuli kumartamaan ja vei oikein hienosti. Hän ilmoitti ykskantaan että HÄN vie, kun en heti alussa kai osannut tarpeeksi hyvin seurata. Ja kun vähän siinä ensin polvet kolisi yhteen niin hän komensi että yritä edes! No opin sitten hänen tapansa ja pyörähdeltiin oikein somasti.

***

Maanantaina kässäkoulussa tein pari pientä hopealehteä lisää.

Ne on nuo oikeanpuoleiset, ovat vielä kiillottamattomat. Toiset olen kiillottanut messinkiharjalla, minulla sattui olemaan joulun alla Lidlistä halvalla ostettu pieni porakone, jossa on sarja lähinnä tämmöiseen pikkuhöpötykseen tarkoitettuja teriä ja laikkoja ja yksi niistä oli messinkiharja.

Isot lehdet ovat vajaan viiden sentin mittaiset ja pienet tuuman verran. Tuo erilainen pieni on pikkuisen joulutähden lehden päälle tehty ja muut kissuksen.

Aurinkoinen aamu, koulutuspäivä.

Illalla nukkumaanmennessä olin ihan poikki ja nokka vuoti, luulin että tauti on nyt iskenyt minuunkin. Ehkä olikin, mutta yhtä äkkiä se hävisi kuin tulikin, nyt olo on mitä mainioin.

Luin edellisen kirjoitukseni ja totesin, että se on tasan yhtä kirjava kuin tuo huovutustyö - jokaisessa lauseessa pari-kolme ihan eri asiaa klapikoneesta kantapään kipuihin, ei ihme ettei monikaan ole kommentoinut. Odotin että tuo kirjava mattoni olisi kirvoittanut jokusen kommentin, puolesta ja vastaan. Vai liekö se saarijärveläisen sanailun lainaus tyrmistyttänyt lukijoita?

Vaan nyt tukanpesulle ja kouluun, kehityspsykologiaa olisi tänään vuorossa. Mielenkiintoinen aihe, joskin ennakkoluettavat olivat yllättävän tylsää tekstiä, vähän niinkuin olisi neuvolan ohjelehtisiä lukenut että mitä missäkin iässä lapsi tavallisesti oppii. Hinku oppia uutta saa joskus vanhan kertauksen tuntumaan lattealta vaikka kertaushan on opintojen äiti. Asetun siis oppilaaksi enkä tiedä mitään, vasta-alkajan asenteella.