Epätavallinen päivä.

Aamupäivällä mies herätti, että nyt hiihtämään ja niin sitä mentiin. Keskimmäiseltä pieneksi jääneet monot sopivat jalkaan kuin hansikas (nehän tunnetusti sopivat jalkaan erityisen hyvin) ja kuopuksen suksetkin toimivat mainiosta.

Lähdettiin kauniille lähijärvelle. Mentiin uuteen suuntaan, jossa kumpikaan ei ollut aikaisemmin hiihdellyt ja niin sitä lopulta tultiin hiihtäneeksi umpihankihiihtoa puolet matkasta. Lunta on jäällä niin vähän ettei suksi uponnut kuin tuuman verran eli no problem - tulipahan katseltua näitä rantoja vähän uusista kulmista. Puolisentoista tuntia siellä sivakoitiin ja aurinko paistoi.

Voip olla että lihaksissa tuntuu huomenna, kun minun hiihtämiset aikuisiällä on olleet perinjuurin vähäiset. Varmaan kahden käden sormilla laskettavissa.

Iltahuviksi oli sovittu Katriinan kanssa elokuva. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä oli miellyttävä yllätys: lämmin, kaikessa yksinkertaisuudessaan monitasoinen. Sanoma minulle elokuvassa oli, että ihminen on sisimmältään sama koko ikänsä, ja ylipäätään: viis iästä, ulkomuodosta, ammatista, varallisuudesta, lähtökohdista, olosuhteista. Tuossa elokuvassa yksi hyvä ominaisuus oli se, että siinä oikeastaan mitään ei alleviivattu liikaa. Ihmisiä syntyy ja kuolee, he kohtaavat toisiaan, rakastavat, menettävät, oppivat. Voi elää vaikka minkälaista elämää ja olla vaikka minkälainen.

Elokuvassa oli paljon hyväksyntää. Tavanomainen hyvis-pahis, oikein-väärin -asetelma puuttui siitä kokonaan.

Ja se on jotain, Oscarin arvoinen ominaisuus amerikkalaiselle elokuvalle.