Olen aina luullut olevani aika tasainen, mutta viime aikoina moni asia ja nimenomaan tunteet ovat olleet potenssiin x.
Toissapäivän raivo oli rajumyrskyn luokkaa. Se oli puhdistavaa ja vei eteenpäin: tajusin pystyväni puolustamaan itseäni tarvittaessa. Aikaisemmin se on ollut minulta kiellettyä. Kestin myös itse oman raivoni hyvin, aikaisemmin se on ollut liian vaarallista koettavaksi.
Koko jutun alkusyy ei ole tässä olennainen, asiat on selvitetty. Sitäpaitsi tiesin tasan tarkkaan, mihin kohtaan kyseinen tilanne minussa kolahti, mikä lapsuuden haava ei ollutkaan vielä täysin arpeutunut. Yksityisimmät ja syvimmät asiat meissä ihmisissä ovat kaikille yhteisiä: hylkäämisen pelko, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, turvallisuuden, läheisyyden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tarve.
Tuli mieleen Helena Anhavan hieno runo keski-iästä, tällainen kohta runosta:
Ja tämäkin,
ikänsä itseään seulonut,
joka kuvitteli tuntevansa joka sopukan
vaan kuinkas kävi:
jokin ammoin kapseloitunut panos
jonka ei sallittu ajallaan räjähtää,
lähti liikkeelle,
osui mielen myrskykeskukseen
ja taas on kuvkulma muuttunut,
maisema erinäköinen.
Näinä vuosina uskallus on langan varassa
ja turvana hämähäkinverkko.
***
Tänään on erilainen päivä. Käyn Helsingissä lentokentälle järjestetyssä palaverissa eli liihottelen sinne ja takaisin.
Aiheeseen liittyen tässä Samotrakeen Nike, jonka eilen mainitsin. Nuoresta asti se on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Joitakin vuosia sitten, kun näin sen ikäänkuin yllättäen Louvren portaikossa, järkytyin sen voimasta.
Kommentit