Jouduin lähtemään töistä kesken päivän kun en pysynyt hereillä. Enpä ole ennen kokenut moista, en edes pahimman uupumuksen aikoina. Oli tuskallista yrittää keskittyä asiakastyöhön, kun väkisin olin vaipua uneen. Aivan käsittämätöntä.

Tulin kotiin ja nukuin pari tuntia, aika monta yötä tässä onkin mennyt vähillä ja katkonaisilla unilla, oikeastaan suurin osa syyskuusta. Vuoden verran olen nukkunut 10 tuntia yössä, mutta varastoon ei voi nukkua. Ilmeisesti en vieläkään tunnista omaa väsymystäni tai kuormittuneisuuttani vaikka luulisi näiden viime vuosien jotain opettaneen.

Illansuussa lähdin metsään, lempimetsääni suppilovahveroita hakemaan. Pari kourallista löysin ennenkuin tuli niin hämärä että oli lähdettävä. Kotimatkalla olin juuri sortunut syyttelemään ja moittimaan itseäni varmaan ihan silkkaa väsymystäni, kun yhtäkkiä edessäni oli metsätielle peruuttavan tukkirekan keula. Ei muuta kuin ojaan. Mukava nuori kuski neuvoi hyvin ja sain peruutettua auton takaisin tielle, pääsin jatkamaan matkaa.
Kiitos sille rekalle: tilanne ravisteli minut silmänräpäyksessä takaisin tähän päivään ja lopettamaan hyödyttömän negatiivisen päänsisäisen höpötyksen.

Lähdin vielä kävelylle enkä jaksanut kävellä kuin korttelin ympäri. Päättelin, että on levon vuoro. Olisipa myös loman, mutta sitä saa nyt odottaa pari viikkoa. Olisin nyt mieluiten jossakin ihan korvessa vähän aikaa, yksin itseni kanssa.