Pitkästä aikaa blogin ääressä.

Eiliset Kauhajoen tapahtumat saivat minut järkyttymään niin, että menin jonkinlaiseen shokkiin. Se oli selvästi takautumaa 11 vuoden takaa kun jouduin itse mukaan aseelliseen selkkaukseen, kaapatuksi. Olin luullut käsitelleeni asian vaikka se kestikin monta vuotta ennenkuin se hävisi kehosta.

Mutta niin vain kävi, että eilen luettuani Kauhajoen tapahtumista netistä olin ensin vain ihan järkyttynyt, oli vaikea käsittää että se tapahtui taas. Tuusulasta ei ole vielä vuottakaan. Vähitellen huomasin meneväni jonkinlaiseen turraan tilaan ja viime päivinä minua valaissut onni ja rakkaus, yhteys jumalaiseen voimaan ja maailmankaikkeuteen hävisivät. Jäljelle jäi välinpitämättömyys. Mikään ei tuntunut miltään, ei edes pahalta.

Ajoin töistä kotiin, varmaan ihan liikennesääntöjen mukaan, söin etten ainakaan nälästä ole heikko ja menin kuuntelemaan kehoani, niinkuin olen ottanut tavaksi. Se oli aika vaiti vaikka ei ihan mykkä. Siinä vaiheessa aloin hätääntyä siitä, että yhteys sisäiseen voimanlähteeseen oli kadonnut enkä saanut sitä tahtomalla takaisin.

Oli mielenkiintoista seurata omaa reaktiota kuin olisi saanut seurata sivusta oman lapsiminän toimintaa. Aika nopea reaktio siihen, että tarvitsen nyt toista ihmistä, oli raivokas sisäinen huuto:  EN TARVITSE KETÄÄN!!!!    IKINÄ!!!!     Ja yhä uudestaan sama raivokas hyökkäys tai puolustus tai jotain: en tarvitse ketään! ENKÄ MITÄÄN KENELTÄKÄÄN!  

Onneksi tässä iässä ja tällä viisaudella sentään osaan tunnistaa sisäisen tilani eikä tarvitse elää sitä todeksi uudestaan. Mikä tarkoittaa että voin toimia toisin.
Puhumisen lisäksi annoin hoitaa itseäni vähän aikaa niinkuin pientä tyttöä jonka ikäisenä varmaan alkuperäisiä pettymys-viha-raivo-en-ota mitään vastaan-keneltäkään -tilanteita on ollut  ja se auttoikin eteenpäin. Ei kylläkään korjannut tilannetta ennalleen, mutta parempaan suuntaan.

Viimeksi kun Tuusulan tapahtumien vuoksi tuli samantapainen vanhan aktivoituminen, tuli pintaan ensin tuoreempi asia: muutaman vuoden takaa päivä, jolloin odotin vanhempien kanssa heidän lastensa tunnistamista suuronnettomuuden jälkeen. Se oli elämäni raskain ja vaikein työpäivä, vaikka olin mukana vain osan päivästä.

On yllättävää, että nämä nousevat uudelleen pintaan. Ilmeisesti jotain niissä on kuitenkin ollut niin vaikeaa, ettei silloin ihan kaikkea pystynyt ottamaan vastaan ja käymään kokonaan läpi. Ihan hyvä että tulevat käsittelyyn.

***

Kauhajoen tragedian uhrien muistoksi lippu on puolitangossa. Eloonjääneille, omaisille ja nille joita tapahtuma läheisesti tai kaukaisemmin koskettaa, toivon voimia ja uskoa selviytymiseen.