Ja tänään taas töistä suoraan päikkäreille. En ymmärrä tätä älytöntä unentarvetta.
Menin nukkumaan vasta kahdelta, koska en malttanut taaskaan laskea hyvää kirjaa kädestäni, mutta nukuin yhteentoista asti eli yhdeksän tuntia. Ja ihan sikeästi.

Ilokseni paistoi aurinko ja lämmin tuuli soitteli koivunlarvaa (?) kun pääsin töistä. Kantarellitkin laulelivat vienoja kutsulauluja metsän helmassa. Pikku päikkäreitteni jälkeen ei kuulunut muuta kuin hillitöntä lotinaa ja suorastaan pauhua kun vesi putosi taivaasta. Voi perseen suti näitten säitten kanssa, en ymmärrä enää. Tässä kasvihuoneessa on jäänyt kastelu päälle.

Onneksi on ollut hyvä kirja kesken, Juhani Syrjän "Juho". Se on rehellistä suomalaisen miehen hyvinkin pikkutarkkaa kerrontaa omasta ja perheen elämän kulusta, minämuotoon kirjoitettuna. Juho on siis kirjoittajan isä. Miten jollakin voi olla tuollainen muisti? Elämänkulku on niin pikkutarkasti ja jouhevasti kerrottua, että ainakin minä viihdyn sen parissa. Viime vuosisadan alkupuolen elämä maaseudulla tulee hyvin tutuksi.
Oma isänisäni on samana vuonna 1899 syntynyt, myös Juho nimeltään ja samaan tapaan joutunut keksimään monenlaista hengenpitimikseen, oman ja perheen. Kirjan lukeminen on oikeastaan avannut omaakin historiaa vähän eri ikkunasta.