Tänään kolmannen työpäivän päälle piti jo mennä päiväunille. Työ vaatii aina oman veronsa, kyllä sen huomaa. Onneksi mies sai vedettyä minut lenkille päiväunien jälkeen. Löydettiin vanhasta paikasta metsämansikka-apaja, jossa parin neliön alueella oli ihan punaisenaan metsämansikoita. Mies poimi suoraan suuhunsa, minä perheenäiti jouluksi pakastimeen. Keskellä talvea se aromi tuo niin ihanasti kesän hetkeksi takaisin.
Vadelmatkin näyttävät olevan kypsymässä, pari lämmintä päivää tekisi ihmeitä. Harvoin samalla lenkillä on poimittu suuhun metsämänsikoita, mustikoita, vadelmia ja puolukkaa. Viikonloppuna löysin yhden pienen mesimarjankin. En jäänyt miettimään mahtuisiko se pakastimeen.
Suolla pitäisi käydä tarkistamassa, onko hillaa yhtään jäljellä. Puolitoista viikkoa sitten suurin osa oli vielä raakileita. Pienikin saalis ilahduttaa, jokainen kypsä hilla tuntuu ihan kulta-aarteelta.
Viime perjantain sienireissusta saalis mahtui paistettuna kahden voileivän päälle, jotka molemmat söin itse. Tulin laittaneeksi perkeet biojätteisiin, jota lapset tietenkään meidän viikonloppureissumme aikana eivät olleet tyhjentäneet: haju oli hirveä. Pahempi kuin unohtuneista kalanperkeistä. Huh. En suosittele kokeilemaan, paitsi jos extremelajit kiinnostavat.
Hajusta luontevasti taiteisiin. Luin eilen illalla Coelhon "Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin", joka oli lievä pettymys. Jostain syystä se tuntui minusta kuin palasista kasaan liimatulta, ikäänkuin henkilöt ja tarinan eri jaksot olisivat olleet ihan eri kirjoista peräisin. Ja loppu kokonaan eri materiaalistakin teipattu. Onneksi teipattu loppu oli edes onnellinen, vaikka vaikuttikin siltä, että olisi jälkeenpäin lisätty lukijan silittelemiseksi.
Seuraavaksi on odottamassa Amy Tan.
Kommentit