Tavallista pitempi tauko blogissa on johtunut monesta syystä. Uusi modeemi kai lakkasi toimimasta ja netti oli kolme päivää poikki melkein kokonaan, lyhyen hetkosen vain yhteys toimi välillä. Laitettiin vanha modeemi takaisin ja taas pelittää.

Sitten tuli ensin ikäviä uutisia ja sitten ikäviä tapahtumia, joista en halunnut kirjoittaa. Tai kirjoitinkin mutta pyyhin pois. Minulle näemmä blogi ei toimi purkautumiskanavana, olen huomannut sen aikaisemminkin. Kun tulee oikein paha mieli, surua tai ristiriitaa, vetäydyn ennemminkin itseeni ja pystyn yleensä purkamaan jotain vasta kun olen jotenkin päässyt asian kanssa sinuiksi.

Itselle vaikeista ja kipeistä asioista puhuminen ei ole helppoa, mutta olen opin tiellä, tässäkin asiassa.

Vappuaattona tuttavaperheen äiti soitti tavallista rankemman suruviestin 18-vuotiaan poikansa kuolemasta. Kävin vielä samana iltana katsomassa, että selviytyvät seuraavaan päivään ja viemässä surunvalittelut.

Sellaisessa tilanteessa ei oikeastaan ole mitään sellaista sanottavaa, josta voisi kuvitella olevan lohtua. Silloin voi ainakin olla olemassa ja läsnä.


Perjantaina tuli toisenlainen yllättävä ikävyys, mutta huomaan, etten pystykään siitä vielä kirjoittamaan, yritin. Ystävä kohteli niin rumasti, etten meinaa millään päästä siitä yli.

Olen jotenkin hirvittävän hidas tunteissani, en yhtään italialaistyyppinen nopeasti kuohahtava ja leppyvä. Suutun harvoin, en loukkaannu juuri mistään, mutta syvistä haavoista toivun myös äärimmäisen hitaasti.