Kävin uimahallissa vesijuoksemassa kolme varttia. Se oli tosi kivaa ja tehokasta! Ohjattu ryhmä pistää liikkumaan ihan toisella tavalla kuin itsekseen uimahallissa, jolloin tulee lähinnä nautiskeltua porealtaista ja ehkä vähän löysästi vesijumpattua. Käsivarsissa tuntuu eniten, vaikken laittanut räpylöitä käsiin kun en tykkää niistä.

Eilen poikien kanssa käytiin Vanhan kirjan talvessa, josta tällä kertaa en ostanut yhtään vanhaa kirjaa vaan kolme uutta ja rahaa. En ole keräilijä, mutta en kertakaikkiaan voinut vastustaa, kun näin myynnissä vanhan vitosen, joka on kaunein seteli, minkä tiedän, värinsä takia. Siis tuo allaoleva 60-luvun sininen viiden markan seteli. Jostain käsittämättömästä syystä se symbolisoi minulle äitiä, minun äitiäni. Syitä voi olla sininen väri, joka on kuin äidin silmät (äidin rakastava katsehan on lapselle koko maailman perusta). Luultavasti olen äidin lompakosta saanut joskus ihailla tuota kaunista rahaa.

1281956.jpg

Olen ollut viisivuotias, kun rahauudistus vei kaksi nollaa seteleistäkin 1963 vuoden alusta, setelien ulkonäkö ei juuri muuten muuttunut. Muistan kun ihmeteltiin uusia pikkurahoja, pennejä. Pennikin taisi olla samannäköinen ja -kokoinen kuin siihenastinen markka. Yhtäkkiä markka olikin iso raha.

Markan seteli oli melkein samanvärinen kuin Rix Rax -suklaavohvelin paperi. Rix Raxit maksoivat muistaakseni 25 penniä (vai olisiko ollut vähemmän?), samanverran kuin jäätelötötterö ja lastenlippu onnikassa. Lakritsapötky oli viisi penniä. Näitä suuria sijoituksia joutui sitten kauan miettimään, silloin harvoin kun oli jostain saanut rahaa. Lakupötky vai tikkari?
Valikoimaa ei ollut paljon, tikkareitakin muistan vain ne kaksi, vihreän ja punaisen, jotka olivat täsmälleen samanväriset kuin liikennevalojen vihreä ja punainen - joskaan silloin ei varmaan Oulussa ollut vielä liikennevaloja. Valtatien ja Huvilatien eli nykyisen Merikoskenkadun risteyksessäkin huitoi oikea liikennepoliisi aidatussa korokkeessaan. Silloin kun huitoi, ei se aina siinä ollut.

Tuo viitonen oli varmaan suurin rikkauden huippu, mitä saatoin lapsena kuvitella. Jos joskus omistaisi kokonaisen viitosen! Ylenpalttista äveriäisyyttä!

Yhtenä päivänä muistelin lapsuudenaikuisia alusvaatteita. Ne olivat ihan hirveitä. Aluspaidat ja lahkeelliset alushousut, kaikki samaa ällöttävän vaaleanpunaisen-oranssihtavan-ihonväristä puuvillaa, joka onneksi oli sentään joustavaa. Lahkeensuussa kuminauhat. Sukkahousuja ei oltu vielä keksitty vaan oksettavan ruskeat paksut sukat kiinnitettiin paitaliiviin sukkanauhoilla. Sukat olivat varmaan villaa, joka kutitti. Vihasin niitä.
En ole sen koommin laittanut jalkaani ruskeita tai ihonvärisiä sukkahousuja, tunnen inhon väristyksen jo niiden näkemisestä kaupassa.

Kylläpäs tuo vanha seteli vei muisteloihin.
Vanhan kirjan talvesta ostin Atenakustannukselta Pasi I. Jääskeläisen "Taivaalta pudonnut eläintarha" -novellikokoelman, jonka uudistettuja novelleja voin sitten vertailla iltahämärän lampun valossa alkuperäisiin "Missä junat kääntyvät" -kirjan versioihin. Laitan havaitsemani muutokset ylös pieneen siniseen vihkoon ja keskustelen niistä itse kirjailijan kanssa, jos satun tapaamaan hänet Prismassa.

Ostin myös Virpi Mäkisen "Keskiajan aatehistorian", josta toivon hartaasti, ettei se ole tieteen kapulakielellä vaan suomeksi kirjoitettu, sekä Intian makunautintoja. Kaipaamaan jäin Oulun linnan historiaa (Ahti Paulaharju 1946), josta kolmekymppiä oli tällä hetkellä liikaa. Ja muutamaa muuta himoitsemaani aarretta.