Alkuviikosta en ehdi kuin pikaisesti piipahtaa koneella, kun tulen iltaisin niin myöhään kotiin. Sen verran kävin kuitenkin eilen Noeijoon kommenttilootassa, että ehdin tehdä ison mokanderin: kirjoitin sinne, että muilla meidän perheessä on flunssa, mutta minulla ei. VIRHE! Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun oli jo nokka ihan tukossa. Nyt pitää tursuttaa nestuukiin aina vähän päästä.
Voi räkämälli, sanoi Rölli. Ei pitäisi koskaan kirjoittaa ääneen tällaisia asioita vaan olla ihan hissuksiin, ettei se Flunssa hoksaa, kenet on tullut jättäneeksi väliin. Nyt se tyytyväisenä hieroo limaisia käsiään nurkan takana.

Aamulla poskipäätä särki niin, että oli pakko ottaa särkylääke. Sen seuraamuksena tuo monta kuukautta keljumaisesti oireillut polvi on täysin oireeton - juuri tänään kun minulla on aika ortopedille, että pääsisin tähystykseen. Äsken oikein tahallani vääntelin ja kääntelin tuota polvea, laitoin jalkaa yliojennukseeen, jota se on kestänyt huonoiten, kiersin ja kyykistelin. Ei mitään. Että voi oma polvi pettää näin! Monta kertaa se on pettänyt alta tänä aikana, mutta tämä on pahin koukku. On kuin juoppo perheenisä, joka esittää niin hyveellistä sosiaaliviranomaisten edessä vaikka kotona reuhaa ja terrorisoi koko perhettä.  Kyllä on harvinaisen kaksinaamainen ja inhottava polvi!
***

Noita käsialoja on ollut mukava katsella. Olisi kiva osata tulkita käsialasta jotain, vaikkei se niin vakavamielistä olisikaan. Sehän voisi palvella itsetuntemuksen lisäämistä vähän samalla tavoin kuin horoskooppijutut: vaikkei niissä mitään perää olisikaan, ne voivat saada miettimään omia ominaisuuksia eri puolilta. Käsialan uskon kyllä kertovan enemmän kuin syntymäajan: käsialaa tuotetaan itse ja se voi muuttua ajan kuluessa ja kehittyä, mutta syntymäaika se pysyy aina samana. Niin kohtalonuskoinen en osaa olla.

Sainkin tänään käsinkirjoitetun kirjeen, äitiltä. Iloinen yllätys ja aika harvinainen, enimmäkseen puhelimitsehan sitä tulee pidettyä yhteyttä nykyään joka suuntaan. Sähköpostitse jostain syystä olen tosi harvoin yhetyksissä kehenkään, lähinnä yhteen usein pitkiä aikoja ulkomailla oleilevaan ystäväämme.
Molemmat vanhempani sensijaan ovat aktiivisessa kirjeenvaihdossa monien ihmisten kanssa, se on minusta mukava henkisen vireyden merkki. Isä kirjoittaa koneella, äiti useimmiten käsin. Hänellä onkin kaunis käsiala, yksi kauneimmista minkä tiedän. Itse olen niin lyhytjännitteinen, että lähes kaikki aloittamani kirjeet jäävät kesken ja sitä myötä lähettämättä.
Saisinkohan tämän käsialakirjoittelun siivittämänä aikaiseksi kirjoittaa jollekin, käsin, se tuntuu niin paljon henkilökohtaisemmalta.