Täytyy oikein makustella, miltä se tuntuu, kun on viisikymmentävuotias. Luulisi sen jossakin tuntuvan. Olen kyllä niin kauan jo puhunut itsestäni viiskymppisenä, ettei se oikein kolahda mihinkään.

Mikä vanhenemisessa on murheellista? Ainoa vaihtoehtohan sille on kuolla nuorena. Olen onnellinen siitä, että olen saanut elää ainakin tämän viisi vuosikymmentä, saanut kolme lasta, saanut pitää vanhempani ja sisareni ainakin näin kauan, mieheni, ystäväni, suurimmaksi osaksi terveyteni. Jostain syystä en ole osannut pitää elämää koskaan itsestäänselvyytenä vaan olen kiittänyt siitä joka päivä, vaikken ole tiennyt, mihin kiitokseni kohdistan.

Toivottavasti tässä vielä elinpäiviä piisaa. Lapsille on sitä parempi, mitä pitempään saavat vanhempansa pitää, mutta ihan henk.koht. kiinnostustakin minulla tässä elämässä on vielä moneen asiaan.
Haluaisin kiertää erityisesti Keski- ja Etelä-Eurooppaa. Haluan käydä luolissa, joissa on kivikauden maalauksia. Haluan käydä Afrikassa. Haluan saada kunniaa lasitöiden tekijänä! Haluan käydä tuhannessa museossa. Haluan joskus viettää talven etelässä.

***
Minua on muistettu mukavasti. Eilen en pitänyt juhlia, ne olivat jo syyskuussa, mutta siivosin vähän ja leivoin Pätkiskakun ja luumutorttuja. Naapurin rouva tuli kuohuviinipullon kanssa ja hyvä ystäväni ihanan orkideanoksan kera. Jo edellisenä iltana mies odotti minua kotona viidenkymmenen ruusun ja kauniisti katetun iltapalan kanssa! Vau!
Ja eilen tietysti sain kahvit sänkyyn, niinkuin meillä on tapana, ja lupaavan pikkupaketin, kun mies tuli töistä. Suloinen Kalevalakarhu, se joka on ihan tapiirin näköinen.
Muutenkin on muistettu kivasti.

Flunssakin hellitti eilen, mutta merkkipäivän kunniaksi sain herpeksen huuleen ja nenään. Se tulee yhtä varmasti kuin talvi.