Kumma juttu. Heräsin aamulla päänsärkyyn, jota jatkui koko päivän. Viimeksi minulla on särkenyt päätä monta vuotta sitten ja silloin se jatkuikin koko talven, sen kamalan talven 2003-2004, jolloin en nukkunut, voin huonommin kuin kukaan koskaan missään enkä älynnyt jäädä työstä pois, koska olen korvaamaton (ha!). Ja tänään kävin ensimmäistä kertaa tuossa entisessä työpaikassani, jossa luulin tyhjentäneeni työhuoneeni - sieltä löytyi puoli rekkakuormallista tavaroitani.
Voiko olla, etten vieläkään tunnista ahdistusta, joka liittyy työhön: menin nimittäin ihan hyvillä mielin pullapussit kainalossa sinne ja kahvittelin tunnin verran entisen esimieheni ja yhden hyvän ystäväni kanssa. Mutta kroppa reagoi niin voimakkaasti, että melkein oksensin, kun tulin kotiin, otin särkylääkkeen ja nukuin toista tuntia. Onneksi lääke auttoi.

Miten olin saattanut unohtaa, että huoneeni on tyhjentämättä? Paperini olivat pinossa työpäydällä kuin olisin lähtenyt eilen - olen ollut pois melkein kolme vuotta. Kaapit täynnä mappejani ja lokerikot muistiinpanojani. Toisin sanoen tilalleni ei ole tullut ketään. Huonetta on käyttänyt ylimääräinen konekirjoittaja, silloin kun sellainen on saatu.

En ole tuntenut syyllisyyttä töistä poisjäämisestä alkuvaiheen jälkeen, mutta ehkä se on torjuttuna ja ahdettuna jonnekin tietoisuuden äärimmäiseen nurkkaan, kun reagoin näin voimakkaasti. Olen ollut jotenkin niin järjettömän sitoutunut aina jokaiseen työpaikkaani, että se on varmaan ollut osasyynäkin voimien loppumiseen - toisaalta ehkä suojannutkin siltä. Jaksoinhan sentään 20 vuotta. 10 vuotta yhdessä ja 10 vuotta toisessa työpaikassa, välissä vain äitiyslomat ja pakolliset kouluttautumiseen liittyvät työskentelyt muissa työpaikoissa.

Lapsi tulee tekemään läksyjään tähän, moi.