Olen lukenut viime päivinä taas niin paljon, että koko viime yön särki päätä. Sivistymätön kaularankani ei tykkää sängyssä lukemisesta. Tällä kertaa lukaisin pari Nina Banerjee-Louhijan kirjaa, hän on henkilönä kiinnostanut minua, mutten ole tullut aikaisemmin lukeneeksi häntä. Siitä sitten hyppäsin Vergiliukseen, jonka Aeneaksen Alpo Röntyn suomentamana löysin Finnconin myyntipöydiltä, en ole lukenut sitä aiemmin. Kaikki vanha kiinnostaa minua nykyään entistä enemmän, koska ihmislajin ja kulttuurin kehittyminen kiehtoo minua niin suuresti, siinä on jotain ajallisesti niin epäsuhtaista.

Eilen katselin gekon nahanluomista, joka sai minut jälleen kerran miettimään, minkälaisina aivorakenteina vaistot periytyvät. Noita pieniä elukoita seuratessa olen saanut ihmetellä, miten juuri munasta kuoriutunut gekonpoikanen osaa puolustautua, saalistaa, suojautua, hieman isompana paritella ja naaras munia oikeaan paikkaan ja lämpötilaan ja olla syömättä poikastaan. Aivoissa on siis sisäänrakennettua tietoa, paljonkin, mutta missä muodossa?

***

Kävin metsässä ison kierroksen herkkutatteja etsimässä, mutta saalis oli laiha: pari madonsyömää hoikkaa tattia, joista ei pannulle laitettavaksi ollut. Tienpientareelta söin metsämansikoita ja metsästä mustikoita ja sain haistella hyvää metsäntuoksua. Ja aina yhtä murheellinen näky jälleen kohtasi mäen päällä: uusi, iso hakkuuaukea kauheine metsäkoneenjälkineen. Ne hirviöt joutaisivat kyllä helvettiin. Aina kun löytää hyvän sienipaikan, se parin vuoden kuluttua hakataan. Vanhoja metsiä alkaa olla vain pieninä läntteinä siellä täällä. Ehkä pitäisi etsiytyä vähän kauemmaksi teistä. Maanteistä.

Isä oli kuulemma löytänyt kilokaupalla herkkutatteja Oulun seudulla, vau. Ehkä niitä vielä tännekin nousee, ainakin sää tuntuisi olevan ihan suosiollinen tällaisen sienihullun toiveille.