Hurraa, se on alkanut! Löysin tänään ensimmäiset kaksi herkkutattia, ihanat, puhtaat, huumaavan hyväntuoksuiset superyksilöt. Juuri nyt huomaan, että niistä olisi pitänyt ottaa kuva, mutta ne on onnellisesti syöty muhennoksena lämpimien voileipien päällä. Onneksi esikoinen sattui olemaan kotona, että on joku muukin minun lisäkseni, joka nauttii erityisesti tästä herkusta. Mies kyllä syö, mutta ei ole sen ihmeemmin hullaantunut tattiherkkuihini.

Viime syksystä on vielä suppilovahveroita pakastimessa, saattaa olla jkv mustaa torvisientäkin. Koska lapset eivät niitä syö, käyttö jää vähäiseksi, valitettavasti. Minulle ne voisivat tehdä hyvää, koska suppilovahverot keräävät radioaktiivista Cesiumia. Tulisi edes jotain säteilyä, koska enää ei säteile polla eikä tuota henkilökohtaista karismaakaan taida olla mainittavaksi asti.

Sienestäminen on ihanaa, siinä tulee laukattua ympäri metsää niitä etsimässä, marjastaminen on paljon tylsempää kykkimistä. Vadelmien poimimisesta pidän, vaikka siinä saakin aina kädet naarmuille, ja vatukot ovat aina kammottavissa ryteiköissä ja kivikoissa. Mutta vadelman maku on niin aromikas ja hyvä, että sen eteen sietää vähän kärsiäkin, villivadelman siis, puutarhavadelmista ei ole mihinkään. Yksi kauneimmista väreistä on auringonvalon hohtaminen kypsän vadelman lävitse. Sen värin voi maistaa suussa.

Nyt keskimmäinen odottaa ulkona pingistä pelaamaan eli velvollisuus kutsuu.

***
Velvollisuus oli aika nopeasti hoidettu, koska pingispalloa ei löytynyt. Viikko sitten niitä oli vielä muutama, nyt ne ovat hukassa. Keskimmäinen arveli pallolla olleen niin kova vauhti, että se on siirtynyt menneisyyteen. Pitäisiköhän minun olla huolissani?

Palloa etsiskellessä havaitsin, että ruusupenkissäni on enemmän vesiheinää kuin koskaan missään milloinkaan. Reviskelin sitä vähemmäksi ja sen alta paljastui kukkiva suikeroalpi. Se leviää kulovalkean tavoin, mikä on oikein mukavaa, koska pidän siitä. Serkkunsa tarha-alpi on myös ylittänyt valtuutensa ja ottanut tehtäväkseen pensasaitojen alustojen somistamisen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on ikävämpää, että se on nujertanut osan etupihan syysleimuista reviiritaisteluissa, joita on kai käyty talvella hangen alla, koska  syksyllä komeina reuhottaneista leimuista on jäljellä vain vaatimaton ja kovin kiltin oloinen pieni ryhmä. Se näyttää jo siltä, että aikoo antaa periksi ja häippästä ensi talven aikana kokonaan. No, se olikin vähän hailakan värinen, komein purppurainen kiiltoleimu on onneksi voimissaan.

Ostin jo alkukesästä uusia kasvitukia, jotka edelleen nojaavat etupihan penkkiin odottaen, että tajuaisin laittaa ne paikoilleen. Muutaman kerran päivässä kävelen niiden ohi kuin ihmetellen, että tuossa ne vielä ovat. Ja kukat kaatuilevat ympärillä.

Olen kuitenkin iloinen, että osaan nauttia pihani kauneudesta ja siitä, että minulla on piha. Enää silmäni ei tapaa vain rikkaruohoja ja tekemättömiä töitä pihassa vaan kukkivat kukat ja rehevät lehvästöt.