Hyvä päivä tänäänkin.
Tuntuu ihmeelliseltä kun nykyään hyviä päiviä on monta peräkkäin ja perusolo on enimmäkseen ihan tyytyväinen. Välillä kun oli vuosia, jolloin en jaksanut mitään. Silloin uupumus ja masennus väritti kaiken niin, että onni oli vain saada olla rauhassa.

Kun luin Virpi Hämeen-Anttilan kertomusta lapsuudestaan masentuneen äidin lapsena, ja mitä se oli hänen kehitykseensä vaikuttanut, ajattelin omaa jälkikasvuani. Masentuneen äidin lapsia hekin ovat olleet osan elämästään. Onneksi perheessämme sentään kokonaistilanne on ollut erilainen, mies on ottanut vastuuta enemmän silloin kun minä en ole jaksanut. Enää vuosiin en ole kantanut syyllisyyttä tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni, sen opin itse asiassa kaikkein tiukimpina vuosina. Kuljin itse pakosta töissä toisessa kaupungissa, tein pitkää päivää vaativassa työssä ja matkoineen päiväni venyivät 14-tuntisiksi. Kuopukseni, joka on asperger-poika, oireili tuolloin vaikeimmin ja elämä oli jokseenkin yhtä helvettiä. Silloin totesin yhtenä kirkkaana hetkenä, että tätä lasta ei auta tippaakaan jos minä ryven syyllisyydentunteissa, sehän vain halvaannuttaa minut. Ja lakkasin miettimästä, mitä olen tehnyt väärin, olenko huono äiti jne  -tämä ikiaikainen liturgia jota varmaan kaikki äidit joskus mielessään pyörittävät. Aloin vain miettiä mitä voin tehdä nyt. Edes parin viime vuoden aikana läpikäymäni työuupumus ja masennus eivät saaneet minua enää uppoamaan tuohon syyllisyyden suohon. Ja lapset näyttävät päällisin puolin voivan aika hyvin. Ja vaurioita voidaan korjata vieläkin.

Tänään söimme hyvän pääsiäisaterian. Alkuruoaksi tomaatti-vuohenjuustokeittoa, joka oli Valion tölkistä mutta hyvää. Ennen ruokaa olin paasannut nirsolle keskimmäiselleni, että muutakin pitää syödä kuin spagettia ja jauheliha-tomaatti-kermakastiketta. Pöydässä sitten totesimme keiton maistuvan juuri sille, siis spagetille ja kastikkeelle. Ei kumma , että maistui nuorisollekin. Ja rosvolammasta Barabbaan muistoksi ( kenen muuten oli hyvä kirja nimeltä Barabbas?) lisukkeineen. Ja koska pasha on liian vaivalloista minun "mutkat suoraksi" -kokkaustyyliini, jälkiruokana oli persikkarahka. Teki jo tiukkaa kahvin ja suklaakakun kohdalla mutta urhoollisesti suoristin ryhtini ja söin ison palan sitäkin. Mitenkö suklaakakku kuuluu pääsiäiseen? Se on täytetty.

Mies teki kunnon urakan ja maalasi makuuhuoneen ihanan lilanpunaiseksi, lempivärilläni. Sivuseinät ovat ihan vaalean lilat, se on yllättävän hyvä. Nyt tarvitaan uudet verhot. Uusi sängynpeite. Tyynyt ovat jo oikean väriset ja niitä on tarpeeksi. Tiistaina heti kangaskauppaan, siitä onkin vuosia kun olen viimeksi vaihtanut verhoja mihinkään.