...tarkoittaa tällä kertaa käsityökoulua. Pääsin syksyllä arvalla käsityökouluun, jossa käyn tiistaisin kuudesta yhdeksään - tänään ennätin onneksi aikaisemmin kotiin, koska tulee viimeinen jakso "Kotiopettajattaren romaania". On ollut ihanaa löytää taas käsillä tekemisen ilo, joka oli monta vuotta ihan marginaalissa. Silloin tällöin maalasin vähän silkkiä, mutta muuten tuskin mitään. Nuorena sentään tein paljonkin vaatteita, kudoin kuviollisia mattoja, neuloin.

Käsityökoulun aloittaessani luulin sen kestävän syksyn tai lukuvuoden, mutta se onkin kuusivuotinen, hurraa! Tänä vuonna olemme tehneet kuvia ruiskutettavalla paperimassalla ( tein HIENON Matisse-mukaelman, jonka hienoutta kukaan ei ymmärrä. Voi tätä taiteilijan yksinäisyyttä), batiikkia, nahkatöitä (tein laukun poronnahasta) ja kankaanpainantaa seulalla. Ensi viikolla aloitetaan raku-keramiikka. Kaikki työt tietenkin suunnitellaan ja toteutetaan itse. Tuntuu mukavalta tehdä vain omaksi ilokseen ilman paineita. Tänään sain valmiiksi painamani kankaat, joihin sumerilaisten kunniaksi tein nuolenpääkirjoitusta. Kuviot näyttävät kauniilta, mutta en saanut mistään selvitettyä mitä ne tarkoittavat. Ehkäpä joskus tapaan kankaasta tekemäni vaate päällä Jaakko Hämeen-Anttilan, joka ihmettelee, miksi minulla lukee rinnuksissa: "tässä menee Babylonin portto" tai jotain muuta rietasta.

Toinen, tärkeämpikin uusi harrastus on lasitöiden tekeminen sulatustekniikalla. Kallista lystiä, mutta lasi hurmasi minut ensi kokeilulla. Aiemmin en ole edes pitänyt lasiesineistä, varsinkaan koristelasista, mutta kokeiltuani lasin puhaltamista Fiskarsissa viime kesänä jäin heti koukkuun. Niinpä ilmoittauduin sulatuslasikurssille heti kun kuulin sellaisesta. Ja siitä lähtien olen suoltanut isoja erivärisiä ruudullisia ja raidallisia lasivateja. Täytynee alkaa myydä niitä kun pöydät on jo täynnä ja kaikille annettu ainakin yksi lahjaksi.