Olen aloittanut pihatyöt rauhallisesti. Eilen kuopuksen kanssa harvennettiin vanhaa syreeniä ja tuomipihlajaa, tänään saamme paistaa makkaraa syreenihaloilla. Viime kesänä grillattiin syyshortensiahaloilla (tosi on, sekin on vähän vanha) ja tuoksuvatukalla, toissa kesänä pihlajalla. Mutta makkara maistui aina samalle, ei siitä sen jalompaa tullut. Ehkä noilla voisi kokeilla savustamista, siinä voisi tulla jotain aromia puulajista.

Minulla on pihassa sellainen mukava ongelma, että tässä kaikki kasvaa ihan hillittömästi. Milleköhän hevosenlantakasalle tämä tontti on aikoinaan perustettu? Talo tontteineen on kolmekymmentä vuotta vanha, ja suuri osa nykyisistä puista ja pensaista on yhtä vanhoja. Olen kiitollinen pihan perustajalle, koska kaikesta päätellen piha on suunniteltu helppohoitoiseksi: valtaosan kukkapenkeistä täyttävät purppurasydämet, jotka kukkivat koko kesän ilman hoitoa ja kuunliljat, jotka samoin tarvitsevat aika vähän huomiota. Ukonhattu, tarha-alpi ja syysleimut kukkivat vuorotellen etupihalla, autotallin takana palavarakkaus, sormustinkukka ja harjaneilikka. Ongelmaleviäjiä pihassamme ovat  vuorikaunokki, jota tunkee ihan joka paikasta jokaisessa penkissä, laattojen välissä, marjapensaiden alla, kaikkialla. Toinen on itse pihaan tuomani rohtosuopayrtti, joka yhden kesän miettimisen jälkeen suorastaan räjähti takapihalla ja kasvaa terassin lautojen välistä ja kuunliljojen lomasta, josta mikään muu ei pääse päivänvaloon. Sitkeä sissi. Lemmikki valtaa yhtä penkkiä kuin pahimmat rikkaruohot. Suikeroalpia on pihan kaikki reunat täynnä, mutta se on ok. Tuoksuvatukka aikoo ympäröidä koko talon ja tontin omia aikojaan, pyytämättä, ja alppitatar tekee katoksen ruusujen ylle joka kesä minulta kysymättä.

Olen kotoisin kuivasta kangasmetsästä, jossa humuskerros oli tuuman paksuinen ja kukkapenkin teko iso homma. Siellä mikään muu ei kasvanut itsestään kuin sammal. Niinpä tällainen rehevyys kasvussa on minulle ihme, enkä oikein osaa hillitä sitä: tuntuu luonnonvastaiselta harventaa ja yrittää estää jotain kasvamasta, kun on aina tottunut yrittämään saada jotain kasvamaan. Paitsi rikkaruohojen kitkeminen, joka on lempipuuhaani: käyn murhanhimoisena ja kiiluvin silmin vuohenputkien ja ohdakkeiden kimppuun ja varsinkin nokkosen, joka talven ja herpeksen ohella kuuluu henkilökohtaisiin vihollisiini. Taistelu on julmaa ja armoa ei anneta, puolin eikä toisin. Vedän oitis pääkallolipun salkoon kun näen ensimmäisten nokkosten työntyvän esiin: arvaatte varmaan että nekin tässä maaperässä suorastaan syöksyvät ylös mullasta keväisin.

Niin, saimme tosiaan oman lipputangonkin kun muutama vuosi sitten muutimme tähän taloon. Aluksi tietenkin liputimme innoissamme aina liputuspäivinä, sitten vähemmän tärkeät päivät alkoivat unohtua. Sitten unohdimme kaksi kertaa lipun yöksi salkoon ja muistimme ottaa sen pois vasta seuraavana päivänä. Päätimme, ettei meistä ole liputtajiksi. Sen jälkeen on lippu ollut tangossa vain esikoisen ylioppilaspäivänä.