Kaksi nelivarvaskilppariamme on tänään herätetty talviunilta. Toiselle oitis maistui ruoka kuten aina ennenkin; viime kesänä se söi niin, että sen kilpi on osittain haljennut. Se on tietysti meidän vika, karun alueen eläiminä niiden geenit käskevät syödä kaiken syötäväksi kelpaavan, mitä eteen tulee. Toinen taas ei meinannut päästä hereille ei sitten millään eikä sitä kiinnostanut muu kuin päästä takaisin pehkuihin. Se on ollut koko meillä olonsa kaksi vuotta vähän flegmaattinen ja vähäruokainen, siksipä tuo toinen pääsikin vahingossa pyöristymään liikaa kun se söi molempien ruoat.
Kilpparit ovat ihmeellisen muinaisen oloisia otuksia ja kaikessa kömpelyydessään jotenkin hellyttäviä. Talvisin haluaisin itsekin vetäytyä kilpeen ja nukkua 2-3 kuukautta.

Lapsuudenperheessäni ei ollut koskaan mitään lemmikkieläimiä, enkä ole koskaan oppinut pitämään esim. koirista. Minusta ne vain haisevat pahalle, kuolaavat housuille ja repivät sukkahousut ja villapuserot rikki. Kissoissa on jotain viehättävää, voisin joskus kuvitella ottavani kissan vanhuudenpäivinäni. Keskimmäinen poikani on kyllä viimeisen päälle allerginen kaikelle, että saattaa jäädä ottamatta.

Ensimmäinen lemmikkimme on ollut nyt kolmivuotias leopardigekko, joka sai vuosi sitten tuttavaperheestä vaimon ja  -yllätys, yllätys- poikasen viime lokakuussa. Nyt meillä on gekkoperhe. Ja lisää munia tulee. Gekoista on ollut tosi paljon lystiä, ne ovat jonkin verran seurallisia eivätkä kärsi käsittelystä. Hauskoja persoonallisuuksia: isägekko on isomahainen ja likinäköinen, viilipyttymäisen rauhallinen, äitigekko on säpäkämpi ja oli aivan liikuttavan esimerkillinen emo, poikanen oli raju kuin lohikäärme heti kuoriuduttuaan, mahtava itsepuolustusvaisto. Se oli melkein pelottava! Muutaman sentin mittainen liuru. Nyt se on onneksi rauhoittunut ja uskaltaa tulla jo kädelle ihan rauhallisesti tekemättä banzai-hyppyjä tuntemattomaan.