Eilinen päivä oli yhtä juhlaa. Ensimmäiset kuohuviinit korkattiin jo ennen puoltapäivää ja sitä seurasi rauhalliseen tahtiin hyvää ruokaa, ulkoilua, hyvää ruokaa, saunomista, hyvää ruokaa, laulua ja soittoa, hyvää ruokaa jne puoleen yöhön asti. Ja pehmoisia, suuta hyväileviä viinejä. Palvattu luomukaritsa oli ylimaallista. Joskin pala meinasi tarttua kurkkuun kun emäntämme kuvaili miten he ovat käyneet tuttipullolla syöttämässä noita suloisia karitsoita, varmaan antaneet niille nimetkin. Mutta kehoni oli paatuneempi kuin sieluni ja nautti täysin siemauksin suussa sulavasta herkusta.

Olen onnellinen ystävistäni. Ei tarvitse esittää mitään, ei miettiä mitä nuo minusta ajattelevat. Ja yhteisten kokemusten ja vuosien myötä yhteys lujittuu. Aikaisemmin kuvittelin pitkään, etten voi enää aikuisiällä ystävystyä kenenkään kanssa, koska ystävystyn niin hitaasti, mutta näemmä se on mahdollista.

Sovimme kesäksi parin päivän kanoottireissun tällä kuuden hengen porukalla, sitä on mukava odottaa. Vaikka kanootti on vähän pelottava kulkuväline, olen kokeillut vain kerran. Melankolia ei iskenyt, mutta uskonpuute meinasi iskeä, kun olin melonut keskelle suurehkoa järveä ja alkoi tuulla ja sataa. Onneksi eräs kokeneempi meloja, vanhempi tuntematon mies, ilmeisesti huomasi lievän hätääntymiseni, kun meloi siihen viereen ja niitä näitä rupatellen meloi vieressä kunnes oltiin lähellä rantaa. Kiitos hänelle, kuka lieneekään.