Ei sentään, eilisiltaisen elämän tarkoituksen seulomisen jälkeen on tänään vähemmän painavat mietteet. Laittaisiko sinililjojen päälle hallaharson kun on luvattu pakkasta ja lumisadetta vai luottaisiko siihen, että ne selviävät kun ovat ennenkin selvinneet? Ensimmäiset kukat aukesivat eilen, mutta tänään auringonpaisteesta huolimatta tuuli on kylmä ja enteilee takatalvea. Siis ei sittenkään vielä grilliä ulos vaan lumikolat takaisin esiin.
Olen riemuinnut varhaisesta keväästä, koska talven pitkä pimeä ja kylmä kestää niin kohtuuttoman kauan. Jokainen aurinkoinen ja lämmin päivä on tuntunut suoranaiselta lahjalta minusta, jolle talvi ja herpesvirus ovat henkilökohtaisia vihollisia. Tänään kävin kahvilla anoppini kanssa, joka muutama vuosi sitten hehkuttaessani huhtikuun lämpenevää säätä ja leskenlehtiä totesi lakonisesti: " niin, ja kohta se on taas syksy..." Tuntui samalta kuin nuoruuden intoa puhkuvalle teinille olisi sanonut, että turhaa siinä intoilet, kohta sinäkin olet kuollut. En saanut järkytykseltäni sanaa suustani, mutta myöhemmin kerroin kyllä kuinka lähellä ennenaikaista kuolemaa hän itse oli tuolla hetkellä. Sittemmin tunteet lauhtuivat, varmaan herkullisen pääsiäislampaan myötä.

Anoppi on armoitettu ruoanlaittaja, toista luokkaa kuin minä. Eilen tarjosin lapsille ruoaksi mössöntössöä, jonka laittamisessa olen kyllä oikein hyvä. Tämänkertainen sisälsi makaronia, jauheliha-tomaattikastiketta ja pakasteherneitä, kaikki yhteen sekoitettuna ja kermalla sekä ketsupilla viimeisteltynä. Ulkonäkö on kuin koiran oksennus, mutta teini-ikäiset pojat syövät kuin parasta mitä maa päällään kantaa. Tänään oli samaa uudelleen lämmitettynä ja hyvin kelpasi. Sen sijaan huolellisesti valmistetut juhla-ateriat ja gourmet-herkut saavat osakseen vain epäluuloisen katseen ja nälän kaikkoamaan. Niinpä innostukseni kokkailuun on ollut melko lamassa vuosia. Ehkä sekin joskus herää taas henkiin.