Heti kun illat alkoivat vähän viilentyä loppukesästä, alkoi taas sukankutomiskausi eli istun kaiket illat keinutuolissa kutomassa sukkia. Se on ihanaa! Viimeisimmäksi sydämeni ovat valloittaneet nämä urugualaiset käsinvärjätyt villat, joista saan taide-elämyksen joka kerta kun katse osuu niihin. Kalliita ovat, yli kympin vyyhti, mutta eipä niitä paljoa yhteen sukanvarteen kulukaan, kun terä pitää kuitenkin neuloa sekoitelangasta.

Äiti kutoi viimeksi Oulussa käydessäni niin kauniita unisukkia siskon perheelle, että varastin heti idean käyttää luonnonvaaleaa 7 veljestä teräosaan.

Sukkia kutomalla kerään rutiinia, jotta uskallan aloittaa villapuseron, johon Rowanin Filted tweed -langat hankin jo Helsingin käsityömessuilta. Samalla kehittelen mallia ja toteutusta päässäni.

Syksy on ollut aika tapahtumarikas, kun joka viikonlopuksi on ollut menoa. Kaksi viikkoa sitten Oulussa herrastelin elämäni toistaiseksi ainoassa iltapukujuhlassa. Vuokrasin tummanpunaisen iltapuvun, jossa oli korsettiyläosa ja leveä helma organzaa. Eikka-sisko käänsi, väänsi ja väkersi tukkaa ja lopuksi suihkutti pari pullollista lakkaa päälle, että se pysyi ylhäällä. Sillä olisi varmaan voinut vetää peräkärryä, niin hyvin kiharat pysyivät koko illan. Siis kiitos, sisko, vielä kerran! Kivaa oli leikkiä hienoa rouvaa yksi ilta, vaan ei siitä kiksejä kovin montaa kertaa saisi. Mukavampaa oli kotona omien kanssa, ja samoin kotoisassa kurssikokouksessa ilman mitään pukeutumiskoodeja.

Oulun reissulla sain siskon mieheltä kotiin tuliaisiksi teeren, josta Katriinan sivulla on taiteellisen makaaberi tulkinta. Minä tulkitsin sitten kotona tirpan luonnetta ja kylvetin hänet uunissa sherryssä ja kermassa herkkutattien ja sipulin kera. Vieläkin tulee vesi kielelle.

Reissusta palattuani mies sairastui myyräkuumeeseen ja oli niin sairas ettei koskaan. Muutaman päivän korkean kuumeen jälkeen vein hänet sairaalaan, kun en uskaltanut enää kotona pitää. Munuaisten vajaatoiminnan ja tutkimusten takia pitivät siellä seuraavaan päivään, sitten hän onneksi pääsi kotiin potemaan. Tosi kova tauti, vasta parina viime päivänä hän on jaksanut olla vähän liikkeellä ja alkanut näyttää taas itseltään, tosin laihtuneelta sellaiselta. Puheäänikin on ollut ihan erilainen, ohut piipitys. Arvelen että toipumisessa menee aikaa.

Syyskuu jo pitkällä, kohta tulee kesää ikävä. Onneksi ei vielä.

Vaikka viikko on ollut työntäyteinen, olen ehtinyt metsään iltahämärissä ja herkkutatteja löytyy edelleen. Eilen antoisan seminaaripäivän jälkeen en kyllä ehtinyt vaan nukahdin illalla päiväunille sillä seurauksella etten saanut yöllä unta ennen aamukuutta. Sellaista ei ole tapahtunut vuosikausiin. Kivaa oli aamulla kun kello soi seitsemältä. Päätin ensin mennä koulutukseen myöhemmin etten nukahtaisi kesken luennon vaan sitten nykäisinkin itseni ylös ja kiirehdin viime hetkellä mukaan, tukka pesemättä ja aivotoiminta nollilla. Pysyin hereillä, mutta kotiin tultuani tipahdin välittömästi unten maille.

Liekö valvomiseen syynä se kun parina iltana luin vain tuntikausia Diana Gabaldonia enkä liikkunut ollenkaan? Tilasin uutuuden englanninkielisenä pokkarina, kun se maksoi alle kympin, suomennos yli 30 €. Vaan ei ole ollenkaan yhtä vetävä tämä uutuus kuin aikaisemmat vai mitä sanoo Katriina? Tuntuu vähän väkisin väännetyltä lukijoiden toivomuksesta, vaikka olen itsekin odottanut tarinalle jatkoa kieli pitkällä. Ehkä se vielä paranee, en ole vielä puolivälissäkään.

Viime viikonloppuna nautin kotona olon rauhasta ja levollisesta kotipuuhailusta, sitä edellisenä viikonloppuna oli Helsingin reissu niinkuin taisin mainitakin. Dave Oshanan ohjaama meditaatio oli virkistävä. Ystäväni kanssa kävimme Taidehallissa Isaac Julienin näyttelyn Ten Thousand Waves, joka oli vaikuttava, ahdistavakin. Upeat kuvat ja videot.

Miehen keikka meni hyvin ja Espalla oli mukavasti kuulijoita, mm. vanha ystävämme, jonka kanssa emme olleet tavanneet yli neljään vuoteen. Tuntui niin kotoisalta kuunnella hänen ääntään ja juttujaan, miten ihmeessä tässä on voinut mennä niin monta vuotta tapaamatta? Ja tapasin myös serkkuni, jonka kanssa oli jo yli kymmenen vuotta edellisestä tapaamisesta. Siis monella tavalla antoisaa.

Keikan alkua odotellessamme istuimme sydänystäväni kanssa kuppilassa ja ihmettelin hänelle syksyn väsymystäni, joka tuntui jo kääntyvän alakulon puolelle. Hän kysyi pari kysymystä ja minulle selkisi samantien, mistä oli kysymys. Ihmeellinen ystäväni.

On ollut vaikea päästä työn ja opiskelun alkuun. Pitää oikein muistella että mitä kaikkea sitä pitääkään työssä muistaa ajatella ja ottaa huomioon. Väsymys on vallinnut jo kolmatta viikkoa, nyt kyllä ohi menossa. Mahdanko uskaltaa lähteä uudelle vaellukselle, kun sen jälkeen tuli tällainen energianpuutostila? En ole koskaan kuullut, että fyysisestä rasituksesta saattaisi sellaista tulla, eikö se yleensä virkistä  ihmisiä?

Kesä oli niin hieno, että asettuminen taas työnteon ja koulujen rytmiin on hieman hakusassa. Tänään työnohjauksessa oli vaikea pysyä hereillä ja kotiin tultuani nukuin kolme tuntia, neljästä seitsemään. Olin aikonut tehdä tänään mm. nuorisolle ruokaa viikonlopuksi vaan eihän siitä mitään tullut. No, kätevä emäntä kaivaa lompakon esiin ja antaa pizzarahat. Ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Huomenna lähdetään miehen kanssa Helsinkiin, miehen bändillä on keikka Espan lavalla ja minä aion ennen sitä mennä kuuntelemaan englantilaissyntyisen henkisen opettajan Dave Oshanan meditaatio-ohjausta, se on osana Taiteiden yötä siellä. Olen pari vuotta seurannut hänen nettisivujaan ja odotan tapaamista suurella mielenkiinnolla! Jos siinä vaikka saisi energialatauksen?

Kotityöt senkun odottavat tekijää, kun viime viikonloppukin vierähti ystävien kanssa mökillä myrskytuhoja korjatessa eli puusavotassa. Ja tietenkin saunomisen, syömisen ja juomisen parissa. Ehkä sekin hieman väsyttää, kokemuksesta tiedän että vähänkin runsaampi alkoholin määrä väsyttää minua koko seuraavan viikon. Vaan kyllä oli kivaa! Siis kannatti, väsyttäköön. Ja hienot puupinot tuli, jokin niissä viehättää minua ihan esteettisestikin.

Herkkutatteja on ollut taas paljon ja aina ne maistuvat yhtä hyvälle. Yhteen tattikeittoon lorotin viikonloppuna niin paljon sherryä että silmiä kirveli syödessä. Hyvää oli!  -Kuvan tunnustan viimevuotiseksi, mökiltä otettu.

onnea 23-vuotiaalle! 

Kesä on mennyt niin sutjakkaasti etten ole ehtinyt tännekään pukahtamaan mitään näemmä yli kuukauteen. No, ei tarvi kuitenkaan säikähtää, en aio selostaa ihan tarkkaan jokaisen päivän kulkua.

Olen nauttinut tästä hellekesästä täysin siemauksin, tämä on ollut minulle oikea unelmakesä.  Aurinkoa ja lämpöä kerrankin riittävästi! On ollut ihanaa uida, nauttia paahteesta, veneillä, retkeillä.

Vietin mieluisan päivän Vaasassa rakkaan ystävän kanssa heinäkuussa. Sille päivälle oli ennustettu sadetta, mutta aurinko se vaan paistoi. Suunniteltu meriretki Valassaarille sensijaan peruuntui kovan tuulen takia, mutta ehkä ne saaret pysyvät paikoillaan vielä jonkin aikaa. Vaasassa näin talon, jonka muistin edellisen käynniltäni 10-vuotiaana:

Kaupunki yllätti kauneudellaan ja monipuolisuudellaan. Uudestaan!

Elokuun eka viikko oli ensimmäinen laatuaan minun elämässäni: rinkkavaellus Noeijoon kanssa Ruotsin ja Norjan Lapissa. Huh, fyysisesti varmaan kymmenen kertaa rankempaa kuin mikään muu mitä tähän mennessä olen elämässäni tehnyt. Tai ehkä 20-30 kertaa rankempaa. Rinkat meillä molemmilla oli 18 kg luokkaa ja 1½ l vettä lisäksi. Minulla on vain muutama kuva parilta eka päivältä, sitten loppui puhelimesta akku kun innostuin yhtä putousta videoimaan. Onneksi Eikalla oli kamera mukana, toivottavasti saadaan kunnon vaelluskertomus kuvineen.

Ensimmäinen päivä oli kohtalaista nousua, 100 m nousua kilometriä kohden. Jotain kertonee se, että ensimmäistä kolmea kilometriä taivallettiin kolme tuntia. Osa ajasta kului kyllä siihen, kun minun piti jäädä ihmettelemään ja filmaamaan jokaista uutta kasvia, jonka näin. Olihan se ihmeellistä, kun yhtäkkiä aina muutaman metrin päässä tulee vastaan kukka jota ei ole koskaan ennen nähnyt!

Olisi hienoa liikkua joskus hyvä kamera ja mikrolinssi mukana.

Erämaahan pääsy viivästyi myöhäiseen iltapäivään minun ihan pikkupikkupikku mokauksen johdosta: huomasin Kilpisjärvelle päästyämme, että takki on unohtunut kotiin. Onneksi siellä oli kauppa, josta ostin Fjällrävenin hyvän takia ja olin lopulta tyytyväinen koko unohdukseen: olisin hikoillut itseni pelkäksi tunturilätäköksi vanhassa hiostavassa halpistakissani.

Toisena päivänä tultiin ensimmäisen ylängön päälle, josta avautuvat maisemat korvasivat hyvin rankan nousun vaivat. Kuvat eivät tee mitään oikeutta maiseman jylhyydelle ja vaikuttavuudelle, valitettavasti.

Koska päästiin perille Pältsastuganille niin nopeasti toisena päivänä, retkeilin illalla vielä läheiselle putoukselle ja jouduin sillä reissulla PÄLTSAN LUMOIHIN. 

Putous oli suurin ja kaunein näkemäni.

Jälleen kerran: kuva ei tee oikeutta paikan kauneudelle eikä komeudelle. Pudotus on 20 metriä ja jyly mahtava. Seuraavana aamuna mentiin sinne yhdessä vielä uudestaan vaikka oli pitkä päivämatka edessä.

Putouksen niskan takana vartioivan Pältsatunturin terävä huippu ja tasainen laki seurasivat meitä koko kolmannen päivän, kunnes Paras- eli Barras-tunturi otti meidät huomaansa.  Vuoria nuo kyllä minusta ovat eivätkä mitään tuntureita.

Toinen päivä oli jo enimmäkseen aurinkoinen ja kolmas ihan kokonaan, ihanan lämmintä ja vähän tuulista. Yhdellä hiekkapohjaisella purolla innostuin jopa uimaan vaikka vesi oli jääkylmää, kuinkas muuten kun se kerran jäätiköltä tulee. Minusta tuntuikin ihmeelliseltä se, että olin lähellä Pohjois-Euroopan viime jääkauden viimeisiä jäänteitä, jotka eivät siis ole yli 100 000 vuoteen sulaneet, mikäli olen oikein ymmärtänyt.  Vaikken oikein ymmärrä sitä.

Kivissäkin riitti ihailtavaa, ja niitähän siellä riitti. Poluilla myös. Polku oli pitkä, kivinen ja kaita, ja olikin oikeastaan ihme ettei sattunut kompastumisia eikä muita haavereita. Ihme oli sekin, että meidän kummankin jalat ja selkä kesti hyvin, tai ainakin kesti. Eka iltana oikean jalan kantapää huusi kyllä ääneen, mutta onneksi E. oli kertonut minulle B_uranan olevan vaeltajan paras ystävä ja sitä oli mukana sitten riittävästi. Aamiaiseksi kahvia, näkkileipää ja B-uranaa, lounaaksi lämmin kuppi, näkkileipää ja B_uranaa, ja illalliseksi pasta-ateria, näkkileipää ja B_uranaa. Ja raikasta vettä.

Nyt pitää lähteä nukkumaan kesken tarinan, kun huomenna on taas työpäivä. Työvirettä ei ole oikein löytynyt, kun olin päässyt niin perusteelliseen lomavireeseen. Myös vaelluksen jälkeinen väsymys on ollut aikamoinen, vielä en ole jaksanut kävellä uimarantaa kauemmas, muutaman sata metriä siis. Ja paino ei pudonnut muuten vaelluksella grammaakaan ja se on epistä!!!

Vietin puolitoista viikkoa mökillä Päijänteen rannalla, josta kävin vain kaupassa, kotona lataamassa kännykkää ja jotain muuta pakollista - muuten olin luonnon helmassa. Se oli minulle ihan paratiisi. Loikoilin alasti laiturilla, kävin välillä uimassa, savustin kalaa ja kastelin kukkia. Nukuin hyvin ja pitkään. Useimpina päivinä tuuli sopivasti ettei ollut liian kuuma eikä itikoita.

Muutamana päivänä oli kavereita saunomassa ja joinakin päivinä pojat kävivät omien kavereittensa kanssa syömässä tai saunomassa. Oli mukavaa paistaa niille lättyjä ulkokeittiössä, jossa muutenkin enimmäkseen tein ruoat. Yhden kerran paistoin lätyt sisällä sillä seurauksella, että palohälytin pärähti soimaan.

Kallioille ehdin kiipeilemään vasta toisella viikolla. Ihailin vanhoja sammaleisia pintoja, kauniita jäkäliä puissa ja kivissä ja hienoja kivimuodostelmia. Tämä voisi olla vaikka vanha kalajumala, se katsoo järvelle päin yhden kallion kärjessä.

Ja sen nokan edestä löytyi tällaisiä:

Metsämansikat ovat minulle edelleen jotain aivan ihmeellistä, joka kerta yhtä suuri ylellisyys. Samaa sarjaa hillan ja kantarellin kanssa.

Mansikoiden joukossa oli valkolehdokki, tuoksui ihanalle.

Siellä kallioilla etsin jälkiä vanhoista kalliomaalauksista, koska se on paikkana sellainen jossa hyvinkin voisi olla niitä. Jyrkkiä kallioseinämiä, joista osa on juuri Muinais-Päijänteen pinnan yläpuolella ja osa ylempänä. Joissakin kohdissa olikin punaisia alueita, mutta tarkemmin katsoen ne olivat pientä jäkälää, jonka rautaoksidi oli värjännyt punaiseksi.

Vaan ihan mielikuvitusta kutittelevan näköisiä ne ovat ilman kalliomaalauksiakin.

***

Sunnuntaina aamulla siivosin mökin kaikkineen, ja puolelta päivin lähdettiin poikien kanssa ajelemaan Helsinkiin kun miehen bändillä oli siellä keikka Alppipuistossa. Se olikin Linnanmäen vieressä, joten ei tarvinnut kauaa miettiä mihin keikan jälkeen lähdettäis. Me siis jatkettiin poikien kanssa huvittelemaan Sea Lifeen ja Linnanmäelle. Yöksi mentiin Porvoon leirintäalueelle, kun lähemmät oli täynnä. Aamulla siis pääsin näkemään vielä vanhan Porvoonkin, jossa en ole aikaisemmin käynyt.

Nuorisoa se ei kovin jaksanut kiinnostaa, varsinkaan siinä helteessä. Harvoin muuten olen ollut niin kiitollinen auton ilmastoinnista kuin tällä reissulla.

Porvoosta ajeltiin takaisin Helsinkiin shoppailemaan. Ostin Hakaniemen hallista hyväntuoksuista turvesaippuaa, muuta en tainnutkaan ostaa. Kuopus osti akateemisesta pari kirjaa, keskimmäinen ei tainnut ostaa mitään. Eli kovin himoshoppailijoita ei siis olla, vaikka kierreltiin Kampissa varmaan pari tuntia.

Mentiin Korkeasaareen, jossa minäkään en ollut aikaisemmin käynyt. Hieno paikka, ei ahdistanut yhtään niinkuin lapsena, kun isot eläimet olivat pienissä häkeissä. Sitten Tampereelle, jonne pojat jäivät päiväksi ison veljen hoteisiin ja minä ajoin yöllä vielä kotiin. Siinä tuli puolessatoista vuorokaudessa aika monta kilometriä ja monta hienoa paikkaa.

Eilinen taisikin mennä toipumiseen, tänään sain sentään laitettua 15 kg mansikoita. Joista söin ainakin kilon, luultavasti enemmän.

Aurinko ja lämmin päivä ilahduttivat tänään mieltä. Olen ollut niin kyllästynyt jo tähän räkätautiin ja aika väsynytkin, joten kesäisen päivän tuoma piristys teki oikein hyvää. Otin kuvia takapihan kukkaloistosta, oli niin kirkasta että ne ihan ylivalottuivat.

Nuo kärhöt on minusta ihan hurjia, ei kai noin isoja kukkia ole olemassakaan. Kun olin viikon poissa, niin piha oli vaihtanut väriä sillä aikaa. Kaikki violetit kukat olivat ruvenneet kukkimaan yhtä aikaa: kärhöt, orvokit, saksankurjenmiekka, joka on akileijan ohella varmaan erikoisimman mallisia kukkia minkä tiedän. Violetti syreenipuu kukkii, lupiinit, sammalleimu vaalean lilana.

Kevät kukkii meillä ensin sinisenä: idän sinililjat, kevätähdet, helmililjat, posliinihyasintissakin on vaaleansiniset raidat. Sitten tulee vaaleanpunainen alkukesä kevätpikkusydämen ja vuorenkilven kukinnoilla. Nyt näyttää tosiaan kaikki olevan violettia ja sen jälkeen tulee punaista: korallikeijunkukka, palavarakkaus, tiikerinliljat ja keisarinkruunut. Ja ketoneilikka ja harjaneilikka. Sitten keltaiset tarha-alpit ja valtikkanauhukset. Siniset ukonhatut ja vuorikaunokit kukkivat siinä välissä, ja kaiken väriset akileijat.

Syysleimu hävisi melkein kokonaan viime talvena. Mitä ihmettä sille oikein tapahtui? Se on vain kertakaikkiaan kadonnut, isot pehkot. Loput ruusut menehtyivät myös vaan niitä ei montaa enää ollutkaan. Uudet lellikkini pionit tekevät edelleen vasta juuria ja lehtiä, ei tule kukkia vielä tällekään kesälle. Kaikki kolme ovat kuitenkin elossa.

Päivällä menin töitten jälkeen hakemaan kuopusta antikvariaatista ja löysin sieltä aarteita. Walleniuksen "Makreeta, merensoutajan vaimo", josta olen kuullut äitini monta kertaa puhuvan sekä useamman sir Walter Scottin teoksen, mm. 1880 Oulussa painetun "Talismaanin", "Ivanhoen" ja "Rob Royn". Nyt on lomalle lukemista.

Lasikurssi oli ilmeisesti aika rankka kun sairastuin ensimmäistä kertaa melkein vuoteen. Siitä alkaen kun rupesin syömään D-vitamiinia 50 mikrogrammaa päivässä, en ole saanut yhtään flunssaa ennen tätä. Auttaneeko usko vai vitamiini? Kurssilla oltiin kuitenkin ensin 8 tuntia kuumassa lasihytissä ja illat hiottiin edellisen päivän tuotoksia. Silloin en kyllä tuntenut mitään väsymystä, päinvastoin en olisi millään malttanut lopettaa.

Mihin pääsisi jatkamaan, kun juuri on päässyt alkuun? Suomessa on hirveän vähän paikkoja, joissa voi käydä itse harjoittelemassa.

On ollut aikamoinen viikko. Viisi päivää lasia puhaltamassa oli ihanaa ja rankkaa, ja ihan hirveä hinku olisi heti puhaltamaan lisää. Maanantaina tuntui melkein mahdottomalta koko touhu, tiistaina osasin tehdä jotain jo yksinkin, keskiviikkona tein jo tämän:

Olin niin ylpeä tästä pilikkumista että meinasin pakahtua! Symmetrinen se ei ihan ole mutta ei se mitään, minusta se on ihana! Monta työvaihetta siihen tarvittiin ja juuri tämän kulhon osalta ne on videolla, työparini kuvasi kun minä tein ja opettaja ohjasi.

Torstaina tein maljakoita:

Tämä onnistui juuri siten kuin suunnittelin.

Tämä sen sijaan ei:

Vaan ei se mitään, hieno siitä silti tuli. Tarkoitus oli tehdä suoria ilmaraitoja kylkiin ja se olikin aivan upean näköinen kunnes päätti taipua kaksinkerroin. Apuopettajan ansiokkaan pelastustoiminnan ansiosta siitä tuli kuitenkin jotakin, hän kaappasi pillin päästä valuvan maljakon kuuppaan ja minä pyöritin ja puhalsin. Samanlaista en pystyisi tekemään vaikka yrittäisin.

Soodalla sai hauskoja kuplia paperipainoihin. Tietääkö kukaan ketään, joka olisi käyttänyt paperipainoa papereidensa painona?

Puhalluskurssin jälkeen olin Oulussa isän 80-vuotispäivillä. Oli onnistunut ja hyvä juhlapäivä. Ihania herkkuja. Ja oli mukavaa tavata vanahoja sukulaisia ja lisäksi tutustua nuorempiin serkkuihin, joista oli tullut aikuisia. Aivan hurmaavia tuttavuuksia!

Eilen ensimmäisenä kurssipäivänä meinasi välillä jo epätoivo iskeä kun en saanut edes otetuksi puikon tai pillin päähän sopivasti lasimassaa. Uunin edessä käsivarret ja kädet kärventyivät, kun 1100-asteinen lasimassa hohkasi uunissa oranssinvalkoisena.  Ainakin kerran jo ajattelin, että en minä tästä oikeastaan niin välitäkään ja viitsiikö täällä olla edes perjantaihin asti. Vaan sitten se rupesi onnistumaan! Tänään otin toiseksi parhaat nahkahanskani työskentelykäsineiksi ja johan alako lyyti kirijottaan: kun ei koko ajan tarvinnut taistella kipua vastaan niin oli paljon helpompi keskittyä siihen mitä tekee. Miten ihmeessä niiden opettajien ja muidenkin lasinpuhaltajien nahka on parkkiintunut kestämään sitä kuumuutta?

Joo. Eilen vielä ajattelin paperipainoista, että ihan turhia esineitä, minä en ainakaan tuollaisia halua tehdä nurkkiin pölyttymään. Vaan miten ylpeä sitten olenkaan ollut niistä palleroista, jotka olen onnistunut saamaan aikaiseksi ja jäähdytysuuniin asti. Oikeastaan paperipainot ovat todella hienoja ja tarpeellisia esineitä...montako haluatte? Tänään tein jo vähän värillistäkin lasia, aivan liikuttavan näköisen "maljakon" ja kohtalaisen sokeriastian. Siihen kokeilin tehdä samanlaiset pikku kuplat kuin lapsuuteni ihmeellisimmissä sokerikossa ja kermakossa. Niissä kuplissa riitti lapsena ihmettelemistä, että miten ihmeessä ne on sinne saatu? Nyt tiedän: pehmeä kuuma lasipallo painetaan valurautamuottiin, jossa on piikit sisään päin, otetaan pois ja siihen päälle otetaan lisää sulaa lasia ja puhalletaan isommaksi. Painaumien kohtaan jää ilmakuplat.

Sen verran raskas päivä oli kahdeksan tuntia lasihytissä, että nukuin melkein kahden tunnin päikkärit sen jälkeen. Huomenna otan kuvia tähänastisista saavutuksistani (älkää sitten naurako itseänne kipeäksi), jos ne ovat pysyneet jäähdytysuunissa ehjänä.

Tällaisen lasivadin tein tilauksesta isän siskolle syntymäpäivälahjaksi. Se on tässä vielä raakana eli ennen sulatusta ja taivutusta, tässä ei myöskään erotu että osa laseista on opaalilasia eli läpinäkymätöntä ja osa kirkasta. Iso vaaleampi sininen ja sen kanssa kulmittain oleva sininen ovat opaalia.

Innostuin tekemään lasia kun ensinnäkin äiti muistutti tästä tilaustyöstä, jonka olin unohtanut, hui! Lisäksi perjantaina tipahti kuin taivaasta eteeni tilaisuus, jota olen toivonut: saan laittaa kaupungin keskustaan yhteen näyteikkunaan lasitöitäni näytille, ja vielä ilmaiseksi. Se tuntuu aivan älyttömän hienolta, saan ikäänkuin astua esiin näiden tekeleitteni kanssa julkisesti. Tässä olen, vassakuu! Laitan kuvan siitä näyteikkunasta sitten kun olen tehnyt sen.